Rääväsuun toinen tuleminen
Kolmen vuoden takainen Shadow Hearts elävötti roolipeligenreä repullisella omaperäisyyttä. Vaikka pelin kaavamaisuus haukotutti, maailmanpelastelu 1910-luvun Euroopassa tuntui tuoreelta. Mustanpervo huumori, nokkela dialogi ja muka-aikuinen uskontoa analisoiva aihepiiri pelastivat Shadow Heartsin täydeltä unohdukselta. Hyvä niin, sillä pelin pienimuotoinen menestys riitti poikimaan jatko-osan. Shadow Hearts: Covenant jatkaa siitä, mihin ykkönen jäi, ja vieläpä karistaa pikkuvioista pahimmat pois.
Viime vuosisadan Eurooppaa mukaileva fantasiamaailma velloo väkivaltaisissa tunnelmissa, sillä ensimmäinen maailmansota on alkanut. Ykkösosan päähenkilö Yuri yrittää pitää matalaa profiilia syrjäisessä pikkukylässä. Vaatiihan maailman pelastaminen oman palautumisaikansa. Ennen pitkää menneisyys kuitenkin palaa kummittelemaan, ja outo kirous riistää Yurilta hänen yliluonnolliset voimansa. Kriisi heittää sankarimme takaisin tien päälle, ja pian ympärillä parveilee taas poikakuorollinen toinen toistaan omituisempia maailmanpelastajia.
Covenantissa reissataan ympäri sodan repimää Eurooppaa, selvitetään okkultistisen salaseuran mysteerejä ja tapellaan isoa pahaa Vatikaania vastaan. Matkan varrella poiketaan myös itärajan takana Rasputinia moikkaamassa.
Vaikka osa hahmoista on ensimmäisestä Shadow Heartsista tuttuja, tarina on kokonaan uusi. Ykkösosaa ei siis tarvitse koluta nauttiakseen Covenantin hupsuista juonikuvioista.
Rengas tuomitsee yhä
Missään vaiheessa en täysin käsittänyt, kuinka vakavasti uusi Shadow Hearts pitäisi ottaa. Se nimittäin parodioi konsoliroolipelien kliseitä täyttämällä itsensä vielä pahemmilla kliseillä. Hahmot ovat genren pahimpia karikatyyrejä: löytyy hiljaista sankaria, tyhmää lihaskimppua ja isotissistä teiniprinsessaa. Tarina on kierrätetty tutuista Final Fantasy -palikoista ilmalaivoineen ja kaikkivoipine pahiksineen. Peli tekee pilaa myös itsestään. Luolaston keskellä maleksiva kulkukauppias esimerkiksi valittelee puzzlejen vaikeutta ennen kaupan hieromista.
Oli kliseisyys tahatonta tai ei, Covenant saa hymyn huulille. Valitettavasti kliseet eivät kuitenkaan jää pelkkään tarinaan. Peli on nimittäin ahdettu täyteen sokkeloisia luolastoja, satunnaistaisteluita ja muita alan ärsyttävimpiä oikkuja.
Tappelusysteemi on pohjimmiltaan kaavamaisuuden perikuva: kukin sankari saa vuorollaan hyökätä, taikoa tai vaikka kulauttaa parannusjuoman. Homma haukotuttaisi alta aikayksikön, ellei mukana olisi ensimmäistäkin osaa piristänyttä Judgement Ring -systeemiä. Tuomionrengas tekee jokaisesta hyökkäyksestä, loitsusta ja toiminnosta oman pienen minipelinsä. Ruudulle ilmestyy eri värisiin suikaleisiin jaettu rengas, jonka keskellä pyörii pieni viisari. Riippuen siitä, minkä väriseen lohkoon viisarin pysäyttää, toiminto voi joko onnistua, epäonnistua tai onnistua niin maan hemmetin hyvin. Judgement Ringin tuoma interaktiivisuus auttaa jaksamaan läpi tylsimmänkin luolaston.
Ykkösosasta poiketen rengasta voi myös viritellä hahmokohtaisesti. Yksi taikaesine saattaa lisätä osuma-alueiden kokoa, kun toinen voi vaikka tuplata viisarin nopeuden ja samalla lisätä iskujen tehokkuutta miehen mitalla. Nakkisormiset voivat säätää renkaan myös automaattiseksi, jolloin onnistuminen on arpaonnesta kiinni, ja pelikokemus kilon verran tylsempi.
Harmaata karkkia
Shadow Heartsin uusi 3d-moottori piirtää paikoitellen oikein nättejä maisemia, ja hahmot näyttävät muistettavilta. Ympäristöt tuntuvat kuitenkin ihan liian rajatuilta, minkä ansiosta maailma jää keinotekoisen oloiseksi. Keskinkertaiset ääninäyttelijät eivät juurikaan elävöitä ilmeettömiä sankareita, mutta hahmoihin oppii silti jossain määrin kiintymään.
Jos luolastoähkystä pääsee yli, Covenant tarjoaa pitkän ja hauskan maailmanpelastussession. Hahmojen kehittely ja kykyjen hienosäätäminen koukuttavat mukavasti, ja höpsöä tarinaa seuraa ihan mielellään. Pastellinsävyiset söpöilyropet puuduttavat pidemmän päälle ketä tahansa. Siksi uuden Shadow Heartsin synkkä meininki kolisee kuin sangollinen peltipurkkeja.
