Shadow The Hedgehog tuli hahmona tunnetuksi jo muutama vuosi sitten Dreamcastille julkaistusta Sonic-pelistä, mutta tähän asti Shadowin on ollut tyytyminen pelkkään sivurooliin Sonicin kahmiessa pääosat. Uusimmassa Sonic-tiimin tuotoksessa perinteiset roolit on uskallettu hylätä ja rakentaa koko peli Shadowin varaan. Suurin hyöty päähahmon vaihtamisesta on saavutettu siinä, ettei pelin tyyli ole enää kahlittu Sonicin imagolle sopivaksi letkeäksi hyppelyksi. Taustoihin on haettu lisää tummuutta, värimaailma on ankeaa ja vihollisia teilataan erilaisilla aseilla konepistooleista miekkoihin.
Pelin takakantta tarkemmin tutkimatta alkuanimaatio herättää pienoisia toiveita tutusta Sonic-laadusta. Valitettavasti jo pelin alkupuolen juonikiemurat jättävät pelaajan kaikessa yksinkertaisuudessaan hämilleen itse pelin tapahtumista. Muistinmenetyksen kokenut Shadow näkee ilmestyksen hahmosta, joka lupaa salaperäisiä smaragdeja vastaan paljastaa pelaajalle tämän identiteetin. Tästä alkaa jalokivien ja kultarenkaiden värittämä taival vihollisten sävyttämässä toimintajatkumossa.
Itse toiminta Shadow the Hedgehogissa on äärimmilleen yksinkertaistettua, sillä kenttäsuunnitelu on hyvin putkimaista. Suurin osa tehtävistä ratkeaa teilaamalla kaikki mikä liikkuu, ja selviämällä kentän loppuun sijoitettuun maaliin. Käytännössä ainoat tarvittavat napit ovat liikkumis- ja kameratattien lisäksi hyppy- ja ampumisnäppäimet – eikä asevalinnallakaan ole kuin näennäinen vaikutus lopputulokseen. Eniten yritystä on epälineaarisessa juonessa, jonka etenemiseen pelaaja voi tehtävien välillä vaikuttaa. Shadowin viholliset jakautuvat kentissä kolmeen eri leiriin, mutta tällä ei ole juurikaan merkitystä: kaikilla tuntuu olevan jotain pelaajaa vastaan.
Suurimpana harmina pelin kamerasysteemi on eräs genren huonoimmista. Näennäisen suuri vauhti kostautuu kameran yleisenä laiskuutena, jota yritetään paikata nopeilla käännöksillä. Viimeistään äkillisesti heilahtava kamera tiputtaa tunnollisenkin siilifanin sankarin vauhdista. Kärsimykseen tuo minimalistista helpotusta mahdollisuus kääntää itse kamera haluamaansa suuntaan.
Pelimekaniikan vajavaisuuden lisäksi myös tekninen toteutus jättää toivomisen varaa. Tekstuurit ovat ps2-raudalle vaatimattomia ja väritykseltään mielikuvituksettoman tummia – Sonic Adventuresin innostavan iloisesta värimaailmasta on tultu paljon taaksepäin. Polygonimäärän vähäisyydessä voitettu tasainen ruudunpäivitys on pelin ulkoasun harvoja positiivisia puolia. Shadow the Hedgehogin graafinen yleisvaikutelma muistuttaa hyvin paljon Dreamcast-pelejä, mikä ei nykylaitekannalla pitkälle riitä.
Moninpelin vaisu toteutus ei onnistu pelastamaan jo muutenkin kehnoa ulosantia, sillä useamman pelaajan keskenäisissä väännöissä ainoana tavoitteena on kerätä vastustajaa enemmän kultarenkaita aikarajan puitteissa. Nettipeli olisi tuonut ihmisten väliseen taistoon lisää mielenkiintoa, mutta nykyisellään moninpelin lisäarvo on olematon.
Shadow the Hedgehog kuuluu juuri niihin peleihin, joiden ostamisesta tulee vain paha mieli. Muiden kuin Sonic-painottuneiden tasoloikkafanien silmistä katsottuna pelistä ei löydä ostohaluja herättäviä seikkoja. Pelin suurin opetus lieneekin se, ettei uusi ole aina vanhaa parempaa.
