Harry Potter and the Order of Phoenix

Harry Potterin seikkailut kirjallisessa muodossa on saatettu kunniakkaasti päätökseensä, mutta elokuva- ja peliviihteen puolella olemme päässeet vasta heptalogian viidenteen osaan. Feeniksin kilta on sarjan paksuin opus, sen elokuvaversio on huomattavasti karsittu ja pelissä seikkailu tapahtuu pääasiassa elokuvan kohtausten välissä. Harryn viidentenä Tylypahka-vuonna ei tv-ruudulla ehkä huispata, mutta pimeyden voimia vastaan taistellaan sitäkin ankarammin.

Salaisten armeijoiden synty

Harryn viides seikkailu alkaa tyypilliseen tapaan Likusteritien liepeiltä, jossa yksin leikkipuistossa istuva velhonuorukainen ajautuu jälleen kerran sanaharkkaan kasvattivanhempiensa Dursley-pojan kanssa. Kinastelu loppuu äkisti, kun Azkabanin velhovankilan vartijoina yleensä toimivat ankeuttajat hyökkäävät poikien kimppuun. Onneksi Harry Potter on jo nuorella iällään oppinut suojelius-taian, jolla ankeuttajat saadaan karkotettua. Alle seitsentoistavuotiaan velhon on kuitenkin kiellettyä taikoa ilman aikuisten valvontaa ja varsinkin jästien läsnäollessa, joten Harry joutuu taikaministeriöön vastaamaan käytöksestään. Vaikka Tylypahkan rehtorin Albus Dumbledoren avulla syytteet saadaankin kaadettua, on Harryn kouluvuosi kyseenalaisen maineen kuormittama jo ennen alkuaan.

Harry Potter and the Order of the Phoenix on kolmannesta persoonasta esitetty seikkailu, jossa yhtä maailman arvokkaimmista lisensseistä on hyödynnetty ihan mielenkiintoisella tavalla. Elokuvan suoran kopioinnin sijaan peli keskittyy esittämään tapahtumia, joita ei nähty elokuvassa tai kirjassa. Pelaaja saa Harry Potterina muun muassa haalia ystäviään mukaan Dumbledoren armeijaan sekä tihutöillä yrittää murentaa Tylypahkan yli-inkvisiittoriksi ja rehtoriksi nimitetyn Dolores Pimennon asemaa. Elokuvan tapahtumia nähdään välivideoina, ja seikkailu sijoittuu valkokankaalta näyttävästi siirrettyyn Tylypahkaan.

Uusi peli, uusi ohjaus

Uuden Harry Potter -pelin myötä Electronic Arts siirtää urheilupeleissä käytetyt haptiset ohjausmenetelmät seikkailupelin puolelle. Oikeaa ohjaussauvaa käytetään kameran liikuttelemisen sijaan loitsujen heittoon. Kuvakulmaa ei tällöin pysty itse vaihtamaan, mikä suurimman osan aikaa ei haittaa merkittävästi, mutta välillä Harry ja ystävät katoavat näkyvistä, mikä tekee ohjauksesta melko haastavaa. Toisaalta eleiden käyttäminen loitsimiseen tarjoaa mukavaa vaihtelua näppäinyhdistelmille, joiden opettelu voisi syödä osan pelinautinnosta, etenkin nuoremmilta Harry Potter -faneilta.

Loitsiminen onnistuu myös SIXAXIS-ohjainta heiluttelemalla. Yksinkertaisilla eleillä, kuten ohjainta eteepäin työntämällä, ylöspäin heilauttamalla tai sivuttain ravistamalla pystyy tekemään samat taiat kuin ohjaussauvalla, mutta liikkeiden rekisteröinti ei ole aina yhtä tarkkaa. Välillä sauvaohjauskin tunnistaa loitsun väärin, mutta liikeohjauksella ongelma esiintyy vielä yleisemmin. Pelin kuudesta taiasta kolme onnistuu kuitenkin liikeohjauksilla lähes joka kerta, joten ei se täysin turha ominaisuus ole.

Feeniksin killassa Harry pääsee koluamaan Tylypahkan koulun tiloja alimmista kellareista korkeimpiin torneihin. Mukana kulkevan kelmien kartan avulla on helppo suunnistaa paikasta toiseen, ja se ohjaakin kohteeseen tarkemmin kuin GPS. Tehtävät vaihtelevat paikkojen siistimisestä Okklumeuksen opetteluun ja tavaroiden paikoilleen asettelusta Draco Malfoyn ja kumppaneiden kanssa tappelemiseen. Välillä voi käydä pelaamassa räjähtävää näpäytystä, kitakiviä tai velhoshakkia. Harryn velhovoimat kehittyvät Tylypahkan salaisuuksia paljastamalla, ja etenemisen seuranta onnistuu Palkkiohuoneessa.

Tylypahkamaista tunnelmaa

Kuten Electronic Artsin peliltä voi odottaa, graafinen ja äänipuoli ovat kunnossa. Tylypahka näyttää hyvältä, välillä sen arkkitehtuuri tuo mieleen Icon jykevät muurit ja tornit. Lähes kaikki kirjoista tutuiksi tulleet paikat ovat vierailtavissa ja pienet yksityiskohdat, kuten maalausten välillä kulkevat oikopolut tai suuren salin leijuvat kynttilät, lisäävät harrypottermaista tunnelmaa peliin. Elokuvasta tuttu musiikki soi aika ajoin muistuttaen lisenssistä.

Ääniksi mukaan on saatu muutamia hajanaisia elokuvasta tuttuja nimiä, kuten Rupert Grint (Ron Weasley), Katie Leung (Cho Chang) ja Ralph Fiennes (Voldemort). Sen sijaan Daniel Radcliffe (Harry Potter) ja Emma Watson (Hermione Granger) on korvattu hommat kiitettävästi hoitavilla äänikaksoisolennoilla. Pahiten alkuperäisen äänen puuttuminen iskee Severus Kalkarokseen, sillä Alan Rickmanin karismaattista narinaa on vaikea jäljitellä, myös Emma Thompsonin (professori Punurmio), Maggie Smithin (Minerva McGarmiva) ja etenkin Gary Oldmanin (Sirius Musta) poisjättäytyminen ovat korvaanpistäviä puutteita.

Koulun pihoilla ja käytävillä voi törmätä nimettömien palloilijoiden lisäksi myös kirjoista tuttuihin henkilöihin, kuten Neville Longbottomiin, Luna "Lööperi" Lovekivaan ja Patilin siskoksiin, jotka keksivät Harrylle tekemistä. Myös nimeämättömien ohikulkijoiden kanssa voi vaihtaa muutaman sanan, mutta näiden kolme tai neljä vakiofraasia käyvät nopeasti liiankin tutuiksi.

Fanit ja tosifanit

Harry Potter and the Order of Phoenix korottaa omalta pieneltä osaltaan lisenssipelien keskilaatua. Yleensä harrastetun kohtausten pelillistämisen sijaan tässä Potterissa elokuvan käsikirjoitus on heitetty roskikseen ja pelin suunnittelussa on lähdetty laajentamaan muiden medioiden kautta saatua kokonaisuutta. Tämä on kaksiteräinen miekka. Toisaalta pelin läpikoluaminen elokuvan ja kirjan jälkeen ei tunnu saman toistolta, sillä kaikki koettava on jossain määrin tuoretta. Toisaalta taas pelin tarina jää todella epäselväksi, jos elokuva on jäänyt katsomatta. Välivideot toimivat muistinvirkistyksenä, mutta ne eivät kerro kaikkea.

Itsenäisenä teoksena Order of Phoenix jää hiukan ohueksi. Peliosiot ovat irrallisia lukuja ilman selkeää rakennetta. Esimerkiksi Kalkaroksen antamien – ja äärimmäisen yksitoikkoisten – Okklumeus-tuntien merkitys ei pelkän pelin perusteella käy selväksi. Jos siis kirjat ja elokuvat ovat jääneet vieraiksi, kannattaa pelinkin jäädä.

Tosifanit sen sijaan saavat pelistä enemmän irti. Mitään uutta Order of Phoenix -peli ei paljasta, eikä sarjan luoja J.K. Rowling ole osallistunut projektiin, mutta pelkkä Harry Potter -maailmassa seikkailu on fanille mielenkiintoinen kokemus. Vähänkin enemmän pelaamista harrastavalle Order of Phoenix on naurettavan helppo, sillä vain muutamassa tehtävässä ongelman ratkaisu ei ole ilmiselvä eikä kelmien kartta opasta suoraan sen äärelle. Yleensä ongelma ratkeaa kokeilemalla kaikkia mahdollisia taikoja ainoaan näkyvissä olevaan liikkuvaan tai tuhottavaan esineeseen.

Hyvä, ei erinomainen

Liiallisen yliolkainen suhtautuminen elokuvan tapahtumiin kostautuu pelin loppupuolella. Dramaattisimmat käänteet sivuutetaan lähes täysin, ja elokuvan näyttävä lopputaistelu latistuu samanlaiseksi taikojen satunnaisheittelyksi kuin Tylypahkan pihojen pikku nahinat. Lisäksi selkeän tarinan puuttuminen johtaa pelin ajautumiseen lopussa eräänlaiseen ikuiseen tyhjiöön. Missään ei selvästi sanota, että peli on nyt pelattu läpi, vaan viimeisen välivideon jälkeen Harry saa jäädä elämään ikuista päivää Tylypahkassa, paljastaen loputkin lisämateriaaleja avaavat salaisuudet koulun sokkeloista.

Lisenssipeliksi Harry Potter and the Order of Phoenix on kuitenkin hyvä ja erilainen kokemus. Sarjasta piittaamattomalle se ei todennäköisesti anna mitään, mutta mitä suurempi fani, sitä enemmän pelistä nauttii. Monotoninen taikuusjärjestelmä ja yletön helppous vähentävät pelin arvoa videopelaamisen puoliammattilaisille, mutta kohderymälle, eli niille, joilta löytyy joka ainoa Harry Potter -kirja, DVD ja t-paita, tämä peli ei varmasti tuota pettymystä.