Morsiamen jalanjäljillä
Peli ei lähde käyntiin kovin lupaavissa merkeissä, kun pelaajan alter-egon, Scottin, tyttöystävä kliseisesti kidnapataan juuri ennen suurta tapaamista tulevan appiukon kanssa. Tärkeäksi yakuza-pomoksi osoittautuvan isäpapan joutuessa vieläpä salamurhayrityksen kohteeksi Scott huomaa päätyneensä keskelle Japanin alamaailman välienselvittelyä. Yhdentekevästä ”pelasta tyttöystävä” -juonestaan huolimatta Red Steelin yakuza-aihepiiristä on sentään onnistuttu ammentamaan irti itämaisia vaikutteita niin tunnelmassa kuin maisemakattauksissakin, ellei kenttäsuunnittelijoilta mukaan lipsahtaneita varastorakennuksia lasketa mukaan.
Tarkemmalla tutkailulla japanilaiset katumaisemat, yöklubit ja muut turistinähtävyydet eivät kenties ole toteutukseltaan markkinoiden näyttävimpiä ilmestyksiä, mutta mukiinmenevää keskikastia. Sekaan on onnistuttu ujuttamaan tuhoutuvia esineitä ja näppäriä efektejä, joten illuusio pienistä sotatantereista pysyy mukavasti yllä. Kiirehtimisen jälkiäkin on valitettavasti havaittavissa, esimerkiksi seinien läpi pilkottavat viholliset ovat melko tuttu näky pelin tiimellyksessä. Yleensä maisemakattauksia säestää Quentin Tarantinon Kill Bill Vol. 1 -elokuvasta vaikutteita saaneet musiikkiraidat. Harmi vain, ettei Red Steelin miekkailuosiossa olla otettu mallia kyseisen pätkän loppupuolen massiivisesta yhteenotosta.
Varman päälle kaavailtu
Red Steel noudattaa vanhan koulukunnan FPS-kaavoja melko orjallisesti. Kentissä on yleensä vain se yksi ja ainoa etenemisreitti, eli suurissakin rakennuskomplekseissa on avoinna vain määränpäähän johtavat ovet. Reitin varrelle on sijoiteltu joukko alamaailman kovanaamoja, jotka tuntuvat huomaavan pelaajan aina tämän saapuessa vartioidulle alueelle – vaikka olisi omissa liikkeissään kuinka varovainen tahansa. Valmiiksi käsikirjoitettuja tapahtumasarjoja näkee aina silloin tällöin, erityisesti paljon mainostetut miekkailukohtaukset haistaa jo metrien päästä.
Etenemistahti on sopivan rauhallinen, sillä tulitaisteluissa pelimekaniikka suosii ramboilun sijaan suojassa kyykkimistä. Pelihahmon ruoansulatus ei kestä kovinkaan montaa lyijyannosta, mutta energiamittari pompahtaa automaagisesti täyteen pysyteltyä pienen tovin poissa vihollisen tulilinjalta. Siksi suojapaikkoja on lähes aina lähettyvillä, ellei muutoin, niin ainakin kaadettavan pöydän muodossa. Myös vastapuoli osaa hyödyntää suhteellisen hyvin ympäristöään, mutta lähikontakteissa tekoäly tuntuu loppuvan kesken. Rynnistyksiä tehdessä onkin syytä pitää silmällä energiamittarin ohella panosten määrää, koska tuliaseita ei voi kantaa mukanaan kuin kaksi kerrallaan.
Pienet taktiset piirteet eivät suinkaan ole mikään tuore ilmiö genressä, mutta ne piristävät ammuskelukaavaa sentään jonkin verran. Kokonaisuus on silti ehkä liiankin tavanomainen. Red Steelin ainoa hieman mieleenpainuvampi piirre on ajan hetkellinen pysäyttäminen hieman kotimaisen Max Paynen tyyliin. Ajan velloessa paikoillaan ruudussa korostuvat näkyvillä olevien vihollisten aseet, jolloin vastustajat voi näppärästi riisua paukkuraudoistaan lahtaamisen sijaan. Tyytyväisyys kieltämättä valtaa mielen, kun muutamalla hyvin tähdätyllä kudilla isoinkin konnajoukko luopuu sotaleikistä alta aikayksikön.
Vihaa ja rakkautta kauko-ohjaimesta
Muiden konsoleiden tähänastisista tusinaräiskinnöistä Red Steelin erottaa tietenkin Wii-ohjaus, joka tuo FPS-genreen pelihallien valopistoolirymistelyistä tuttuja piirteitä. Tähtääminen toimii totuttelun jälkeen suhteellisen mallikkaasti, mutta ei suinkaan täydellisesti. Erityisesti nopeiden ja tarkkojen käännösten tekeminen ei alkumetreillä tunnu luonnistuvan millään ilveellä. Tärkein muistisääntö on osoittaa kauko-ohjaimella koko ajan kohti ruutua, sillä pelihahmo ryhtyy pyörimään häiritsevästi ympäriinsä osoittimen lipsahtaessa vähänkään ruudun ulkopuolelle.
Myös ensimmäisten zoomausyritysten kohdalla on lähes mahdotonta välttyä turhautumisen puuskahduksilta. Wiin kauko-ohjaimen ojentaminen kohti televisiota A-nappia pohjassa pitäen ei yksinkertaisesti ole niin tarkkaa kuin todellinen tarkka-ammunta vaatisi. Vähemmälläkin tähtäämisellä pärjää, mutta kärsivällisen uurastuksen jälkeen kiikarikivääristä kehkeytyi allekirjoittaneelle jokaisen kentän lähes pakollinen vakiovaruste.
Paketin suurimpiin pettymyksiin lukeutuvat miekkailuosiot, ainakin siinä mielessä, ettei pelihahmon katana seuraa reaaliajassa kauko-ohjaimen liikkeitä. Ennalta koodatuista liikkeistä muodostuu melko monimutkaisiakin liikesarjoja, mutta liikkeentunnistus ei aina pysy pelaajan toiveiden tasalla. Varsinaisia miekkailutaitoja suuremmassa osassa ovat hyvin ajoitetut väistöliikkeet ja torjunnat, joilla herpaannutetaan vihollisen tasapaino sekä keskittymiskyky. Vastustajien puolustuksen murentaminen on omalla tavallaan melko hauskaa, mutta kaksinkamppailut eivät erityisemmin monipuolistu loppua kohden. Samaiset taktiikat toimivat lähes jokaisessa vastustajassa, mikä etenkin pelin loppupuolella latistaa yhteenottojen tunnelmaa.
Ratkaisuistaan ja bugeistaan huolimatta Red Steel on ehdottomasti mainettaan parempi peli. Mistään mestariteoksesta ei suinkaan ole kyse, vaan pikemminkin keskitason rymistelykokemuksesta, jolla lievitetään parempien FPS-pelien odotusta. Yakuza-meiningistä ja itämaisesta maisemista kiinnostuneille seikkailu tarjoaa melko onnistuneen ilmapiirin, mikä on virkistävää vaihtelua ainaisista maailmansotatantereista.
