Natsivaltaa kukistamaan – jälleen kerran
Wolfenstein teki ensiesiintymisensä pelirintamalla jo 1980-luvun alkupuolella
tikku-ukkografiikalla toteutettujen Castle Wolfensteinin ja Beyond Castle Wolfensteinin
muodossa. Moni tunnistanee nimen kuitenkin vasta vuonna 1992 julkaistusta Wolfenstein
3D:stä, jonka katsotaan olevan ensimmäisestä persoonasta kuvattujen
räiskintäpelien isä ja äiti. Vaikka peliä pidetäänkin
täysin kolmiulotteisena, pelialueet ovat silti vain yksikerroksisia eli
ainoat liikkumasuunnat ovat eteen ja taakse, sekä molemmille sivuille.
Pelaaja ei pysty Wolfenstein 3D:ssä hyppimään tai rymimään,
vaan kaikki tapahtuu samalla korkeudella.
Pelit ovat tuosta ajasta kehittyneet huomattavasti monimutkaisemmiksi, mutta
yksi seikka yhdistää jokaista Wolfenstein-sarjaan kuuluvaa peliä,
ja se on mielikuvituksella kuorrutettu toiseen maailmansotaan sijoittuva juonikuvio.
Sarjan tuorein tulokas, Return to Castle Wolfenstein, joka ilmestyi PC:lle vuonna
2001 ja on nyttemmin kääntynyt myös Xboxille ja PlayStation 2:lle,
ei tee tässä asiassa poikkeusta. Peli lähettää B.J.
Blazkowicz -nimisen jenkkisankarin eliminoimaan Hitlerin salaisen palvelun pyrkimykset
hankkia muinaiset esineet, joilla on voima luoda valtava epäkuolleiden
natsiarmeija. Matkan varrella pelaaja joutuu todistamaan tavallisten natsisotilaiden
lisäksi mitä ihmeellisimpien epäkuolleiden olentojen olemassaoloa
ja natsitiedemiesten julmia kokeita supersotilaiden luomiseksi.
Yksinpelikampanja sisältää kolmisenkymmentä tehtävää,
jotka sijoittuvat maanalaisista sokkeloista metsiin, sodan runtelemiin kaupunkeihin,
natsitukikohtiin ja itse Wolfensteinin linnaan. Tides of War -lisänimeä
kantava Xbox-versio on saanut PC-versioon nähden pelin alkuun muutaman
uuden tehtävän, joiden ansiosta lyhyillä välipätkillä
ja matkan varrelle ripotelluilla asiakirjoilla kuljetettavasta juonesta saa
paremmin kiinni. Juonen kiinnostavuus tosin ei ole järin korkea, eikä
suhteellisen suoraviivaiset ja mielikuvituksettomasti rakennetut kentätkään
hyvää tee. Peli on lähes kokonaan yltiöpäistä
”nappi pohjassa”-räiskintää ja paikasta toiseen siirtymistä
ilman sen suurempaa vaihtelua. Ongelmaa pahentaa entisestään ajettavien
kulkuneuvojen ja omien joukkojen puute. Valitettavasti mitä pitemmälle
peli etenee, sitä tylsemmäksi se käy.
Yksinpelin kiinnostavuutta lisäisi räiskintäpeleissä nokkela
tekoäly, mutta Return to Castle Wolfesnteinissa vihulaisten listimiseen
pätee aina ne samat taktiikat, minkä takia massojen lahtaaminen käy
varsin nopeasti itseääntoistavaksi pakkopullaksi. Ihmiset osaavat
kyllä hakeutua suojiin silloin kun sellaista tarjotaan, mutta tekoälyrutiinit
eivät ole riittävän monipuolisia luodakseen vaikutelmaa oikeasti
ajattelevista hahmoista. Lisäksi kaikki epäkuolleet ja supersotilaat
käyvät päälle välittämättä siitä,
miten paljon osumaa keräävät. Tämä ei ole parin ensimmäisen
örvelön jälkeen enää erityisen viihdyttävää,
kun näitä otuksia ampuessa tuntuu kuin tehokkaatkin aseet olisivat
vain hernepyssyjä.
Kampanja tarjoaa muutamia eri vaikeusasteita, joista jokainen löytänee
omansa. Aivan helpoimmilla vaikeusasteilla ei tosin kannata aloittaa kuin räiskintäpeleihin
vasta tutustuvien, sillä peli ei missään nimessä ole erityisen
vaikea, kiitos sieltä täältä löytyvien lääke-
ja ammuspakkausten. Peli tallentaa tapahtumat automaattisesti aina tietyin väliajoin,
mutta pelaajalle tarjotaan myös mahdollisuutta tallentaa milloin vain,
mitä tuleekin käytettyä usein. Kolikon kääntöpuolena
pelaaminen menee useasti tapa kaikki tästä huoneesta, tallenna, siirry
seuraavaan huoneeseen, tapa kaikki ja niin edelleen eteneväksi hinkkaamiseksi.
Asearsenaalista löytyy mukava valikoima erilaisia toisen maailmansodan
aikaisia ja kuvitteellisia aseita. Autenttisista aseista mukana on muun muassa
Colt- ja Luger-pistoolit, MP40- ja Thompson-konepistoolit, Mauser-kivääri,
Panzerfaust-panssarintorjuntanyrkki, liekinheitin ja pari erilaista kranaattia.
Lisäksi mukaan on ympätty esimerkiksi pari ei niin aitoa kiikarikivääriä
ja mielettömän tulivoimainen Venom-konekivääri. Pelaaja
aloittaa kuin puilla paljailla, ilman kunnollista aseistusta, mutta varustus
karttuu matkan mittaan runsaasti. Toisin kuin esimerkiksi Halossa tai Brute
Forcessa, pelaaja voi kantaa mukanaan niin paljon aseistusta kuin vain haluaa.
Moninpelaajan unelma?
Moninpeli oli Return to Castle Wolfensteinin PC-version ehdoton vahvuus, eikä
Xbox-versio tee tässä poikkeusta. Peli tarjoaa sekä System Link-
että Live-tuen yhteensä 16 pelaajalle. Verkkopeliä varten on
neljä pelimuotoa: annettujen tehtävien suorittamiseen keskittyvät
Objective sekä Stopwatch, lippujen hallintaan perustuva Checkpoint ja perinteistä
Team Deathmatchia muistuttava Elimination. Yllättäen kaikki pelimuodot
ovat joukkuepohjaisia, joten verkkopelaaminen vaatii pelaajilta yhteistyötä.
Yksinyrittäminen ei yleensä johda mihinkään.
Syvyyttä moninpeliin tuovat hahmoluokat, joita on neljä kappaletta.
Tavallinen sotilas voi ottaa käyttöönsä minkä tahansa
moninpeliin tarkoitetun aseen aina tehokkaasta Panzerfaustista ja Venomista
tarkkaan, kiikaritähtäimellä varustettuun Mauseriin. Muut hahmoluokat
eivät voi käyttää muita kuin keskitehoisia konepistooleja,
mutta omaavat vastaavasti muita erittäin tarpeellisia ominaisuuksia. Lääkintämies
voi lääkitä ja parantaa haavoittuneita, insinööri pystyy
asettamaan räjähteitä ja luutnantti voi kutsua tuhovoimaisia
ilmaiskuja tai jaella lisäammuksia niitä tarvitseville.
Valitettavasti aloitteleville pelaajille melko suurikokoisten moninpelikarttojen
sokkeloisuus voi nousta kynnyskysymykseksi menestyksen tielle, eikä peli
tarjoa mitään nuolta tai vastaavaa kertomaan, minne suuntaan pitäisi
mennä. Pelkkä tehtävänanto ei paljoa lohduta, jos ei tiedä,
missäpäin tehtävä pitäisi suorittaa. Lisäksi peli
kärsii Livessä Unreal Championshipin tavoin ajoittain todella pahasta
lagista. Hyvän serverin löytäminen voi joskus olla työn
ja tuskan takana, ellei suomalaista serveriä satu olemaan pystyssä.
Erityisesti Xbox-versiota varten on lisätty myös Co-op-pelimuoto,
joka päästää kaksi pelaajaa pelaamaan yksinpelikampanjaa
yhteisvoimin. Lisäys tuntuu kuitenkin hutaistulta, sillä pelimuodossa
on yksi todella paha ongelma: tallentaminen on mahdotonta; peli ei tallennu
edes tehtävien välillä. Jos peliä ei halua pelata kaverin
kanssa alusta loppuun asti, pitäisi kampanja läpäistä ensin
yksin. Tämä on todella harmittava puute, sillä kahdestaan pelatessa
kampanja on ajoittain jopa varsin nautittavaa viihdettä.
Liipaisin pohjaan ja bittinatsit hautaan
Return to Castle Wolfenstein käyttää sitä samaa hyväksi
havaittua kontrollimallia kuin valtaosa muistakin Xbox-räiskinnöistä
eli vasemmalla tatilla tähdätään ja oikealla liikutaan.
Oikea liipaisin on luonnollisesti ampumanappina. En ala sen tarkemmin kirjoittamaan
nappien toiminnoista, koska niiden sijoittelussa ei ole mitään vikaa.
Tähtäyksen tarkkuus tosin olisi kaivannut vielä hieman hienosäätöä,
sillä riittävän tarkan tähtäämisen aikaansaamiseksi
tatin herkkyys on pidettävä melko pienenä, mikä ei tässä
pelissä kääntymänopeuden kannalta ole hyvä asia. Sopivan
tasapainon löytäminen ei ole aivan helppoa, mutta herkkyyttä
kannattaa ehdottomasti muuttaa – omaan makuuni huono oletusasetus ei varmasti
ole kaikille muillekaan se optimaalisin.
Graafisesti parin vuoden takainen PC-peli on kääntynyt Xboxille melko
hyvin. Vesiefektiä on paranneltu, liekinheittimen lieskat näyttävät
edelleen upeilta ja hahmomallit ovat melko hyviä. Ongelmiakin tosin on.
Peli olisi kaivannut lisäoptimointia, sillä ruudunpäivitys tuppaa
heittelemään täysin sulavasta juuri ja juuri pelattavaan. Pahimmillaan
tilanne on laajoilla alueilla, kun useita hahmoja on ruudulla samanaikaisesti.
Peli myös näyttää tummalta, eikä maailman sodan tyyliin
harmahtava väripaletti paranna tilannetta. Hieman kauempana olevia hahmoja
on vaikea erottaa ja tämä korostuu varsinkin moninpelissä, kun
ei ole aina varma, onko tähtäyksessä oleva hahmo oma vai ei,
tai osuivatko ammukset.
Pelin äänimaailma on onnistuttu toteuttamaan vaihtelevasti. Musiikki
on suurelta osin vain keskinkertaista ja ääninäyttely on ajoittain
tökeröä. Varsinkin natsien vääntämä englanti
ei oikein sovi peliin. Toisaalta aseet ja räjähdykset kuulostavat
hyviltä, ja Dolby Digital 5.1 -tuen ansiosta tilaääni toimii
mallikkaasti. Esimerkiksi moninpelissä Beach Invasion -kartassa täydellä
pelaajamäärällä kun jää kuuntelemaan rannalle
ammuttavien kranaattien jytinää, voimallisesti naputtavien tukikonekiväärien
melua ja pienempien aseiden pauketta, on tunnelma äänimaailman puolesta
kohdallaan.
Pikkuvikojen kiusaama
Return to Castle Wolfensteinin Xbox-versiosta vastanneelle Nerve Softwarelle
jäi vielä paljon petrattavaa, sillä käännös kärsii
pikkuvioista. Ensinnäkin Co-op-pelimuodon tallennusmahdollisuuden puute
on käsittämätön suunnitteluvirhe, ja sen lisäksi peli
tuppaa kaatuilemaan satunnaisesti. Graafisella osastolla myös ruudunpäivitykseen
olisi kannattanut kiinnittää hieman enemmän huomiota. Pelin paras
ominaisuus, Live-pelaaminen, kärsii vastaavasti PC:ltä Xboxille käännettyjen
pelien jo perusongelmaksi muodostuneesta lagista, jos serveri ei ole keskivertoa
nopeampi.
Kaiken kaikkiaan Return to Castle Wolfenstein: Tides of War on melko hyvä
peli. Se ei missään nimessä kykene tarjoamaan yksinpelaajalle
mitään erityistä, eikä Xbox-version muutamat uudet tehtävät,
aseet, esineet ja hahmot ole vielä riittävä porkkana PC-versioon
tutustuneille. Wolfensteinin ensiesiintyminen Xboxilla voi kuitenkin olla ihan
kannattava ostos, jos PC-painos ei ole tutuksi tullut ja hyvä Live-räiskintä
olisi tähtäimessä. Pitänee vain toivoa, että Liveen
ilmestyisi enemmän nopeita servereitä, jotta peli pääsisi
täysiin oikeuksiinsa.
