Kierroksia mittariin
Usealle eri alustalle julkaistavat pelit eivät yleensä pysty tarjoamaan mitään elämää suurempaa viihdekokemusta. Ongelmana on yleensä monille formaateille käännettyjen versioiden samankaltaisuus, jossa kaikki visuaalista yleisilmettä myöten on tehty mahdollisimman identtiseksi jokaisessa käännöksessä. Kun yhden koneen version on jo ehtinyt kokea, niin muutkin on jo periaatteessa nähty. Tämä on varsin ikävä ongelma, mutta Hot Pursuit 2:ssa ongelma on kääntynyt varsin oudosti päälaelleen. Vaikka peli julkaistiinkin lähes samanaikaisesti kaikille kolmelle suurelle alustalle (GameCube, PlayStation 2 ja Xbox), niin kaikista näistä versioista juuri PS2-editio on saanut kriitikoilta lähes jakamattoman suosion. Sensijaan kaksi muuta käännöstyötä on leimattu hätäisiksi yritelmiksi, jossa oikein mikään ei ole kohdallaan.
Cube- ja Xbox-versioista on vastuussa Electronic Artsin sisäinen tekijätiimi EA Studios, kun taas PS2-pelin työsti Black Box Games. Joka koneen Hot Pursuit 2 -pelejä yhdistävät upeat urheiluautot, hyvä pelattavuus ja valtavat ylinopeussakot, mutta valitettavasti etenkin GameCube-version tekninen toteutus on kovin heikoissa kantimissa. EA Studios on paikka paikoin mennyt siitä, mistä aita on matalin ja tuloksena on iso pettymys kaksi vuotta sitten julkaistun edellisen Need for Speedin ystäville.
Hevosvoimat jylläävät
Pikaisen autotallivisiitin jälkeen pelaajan suu vääntyy maireaa hymyä etäisesti muistuttavaan asentoon. Porsche, Ford, Ferrari, Mercedes-Benz, Jaguar ja Aston Martin tulevat muiden automerkkien ohella tutuksi tässä EA:n uutuudessa. Jokainen näistä virtuaalisista ajokeista on muotoiltu mahdollisimman hyvin aitoa tosimaailman menopeliä vastaavaksi, joskaan superautoja ei lisenssiongelmista johtuen saa Need For Speedissä romutettua ollenkaan. Pieniä pellinvääntymiä lukuunottamatta ajotuntuma säilyy edelleen muuttumattomana parin seinäänajon jälkeenkin ja maalipinta pysyy niinikään taianomaisesti koskemattomana, vaikka pelaaja olisi autonsa kera jatkuvasti ratoja reunustavissa seinissä. Bensankulutuksestakaan ei liiemmin tarvitse huolehtia, sillä NFS: Hot Pursuit 2 haluaa pikemminkin suuntautua kolikkopelimaisen menon suuntaan. Tässä rymistelyssä kovalla vauhdilla ja nopeusrajotuksen tahallisella rikkomisella on pääosa. Ainoa harmoniaa rikkova seikka on vastaavilla superkilpureilla varustetut poliisiajoneuvot, jotka runnovat pelaajaa jatkuvasti palkankorotuksen tai muhkean ylinopeussakon kirjoittamisen toivossa. Aina silloin tällöin oma ajokki pyrähtää paikallisen poliisiosaston säälimättömän nopeustutkan läpi, jolloin edeässä on minuuttien mittainen tiukka takaa-ajo. Pelaajan on pakko pyrkiä karistamaan kytät kannoillaan, tai muuten edessä on väkivaltainen pidätys ja yö paikallisessa putkassa. Välillä poliisijoukot alkavat myös käyttää likaisia keinoja, kuten levittämään tiesulkuja ja piikkimattoja ajoradoille. Myös pommeja tiputtavan helikopterin käyttö on pelissä sallittua kaahareiden kiinniottamiseksi.
Vilkkuvia valoja karkuun pääsee Hot Pursuitissa yli tusinassa erilaisia ratoja. Nämä huristeluareenat vaihtelevat aina tiukoista kaupunkiralleista metsän siimeksessä käytävään adrenaliinintäytteiseen kaksinkamppailuun, joten kaikille luulisi löytyvän jotain. Kentät itsessään eivät ole tosielämän esikuvien inspiroimia. Ne ovat täysin tekijöiden mielikuvituksen tuotetta, mikä on varsin hyvä asia. On täysin luontevaa olla tuhlaamatta tuhansia kehitystyötunteja aitojen kaupunkien tai ympäristöjen mallintamiseen, kun keksityilläkin kentillä saa usein aikaiseksi hyvin vastaavan ajonautinnon. Jokaisesta pääradasta on myös saatavilla ainakin neljä eri muunnelmaa, joka mahdollistaa niiden ajamisen eri suuntiin. Tämä lisää elinkaarta huomattavasti, koska mutkittelevat kentät itsessään ovat useimmiten jo usean minuutin sessioita jokaista kierrosta kohden. Läpäisyaikaa voi kuitenkin yrittää nopeuttaa lukuisilla oikoteillä, joita joka kenttään on siroteltu varsin auliisti.
Itseään toteuttamaan pääsee muutamassa eri moodissa, joista pääosaa näyttelevät nimikkopelimuoto Hot Pursuit ja toinen kunnioitusta herättävä nimike Championship. Näissä molemmissa suoritetaan eräänlaisia "tehtäväobjekteja", joista jaetaan sitten urheilukilpailuista tuttuja pronssi-, hopea-, tai kultamitaleita suoritusten perusteella. Itse tehtävät ovat varsin samanlaisia haasteesta toiseen. Ne käsittävät aikaa vastaan ajamista, muutaman radan mittaisiin mestaruuskisoihin osallistumista, hauskahkoa kaahareiden pysäyttämistä poliisina ajaen, eri autovalmistajien välisiä kahnauksia ja tietenkin myös yksittäisiä kisoja, joissa tavoitteena on ylittää maalilinja ennen muita. Ruutulipun heilahdettua muutamaan otteeseen nämä mielenkiintoa herättämään laitetut tavoitteet alkavat kuitenkin toistaa itseään ja niiden suurin valtti on loppujen lopuksi poliiseja sekä muita kisailijoita vastaan käytävät taistelut mutkaisilla teillä. Hienoista suorituksista palkitaan edellämainittujen mitalien ohella myös pisteillä, joilla voi ostaa yksittäisiä kisoja varten uusia autoja tai ratoja. Tekemistä riittää siis varsin mukavasti ja pelaaja saakin huhkia hiki hatussa, ennen kuin viimeinenkin lukittu asia on avattu pelattavaan muotoon.
Tekniikan miehien Waterloo
Turhia kliseitä välttäen on syytä heti alussa sanoa, että kaikki kakut eivät ole päältä kauniita. Tämä pätee myös tähän Electronic Artsin uutuusajeluun. PlayStation 2 -versiosta tutut komeat erikoistehosteet, kuten valoefektikikkailu ja volumetrinen sumu loistavat poissaoloaan GameCube-editiossa. Myös tekstuurit ovat oudon sumeita ja tästä huolimatta peli tahmaa paikka paikoin pahasti. Ruudunpäivitys tippuu hetkittäin häpeällisen alas ja vaikka tässä tahattomasti hidastetussa moodissa onkin mukava seurata pelin hienoja automalleja, niin pelattavuuden kannalta se aiheuttaa ylitsepääsemättömiä vaikeuksia. Mitenkään jatkuvaa tökkiminen ei missään nimessä ole, mutta aina silloin tällöin se tulee esiin turhauttavana tekijänä. Tätä on yritetty korvata erikoistehosteella, jossa kunnon hyppyreistä lennettäessä peli muuntautuu hetkeksi eräänlaiseen Matrix-moodiin. Tässä ajokki lentää hidastettuna ilmojen halki, äänimaailma hiljenee hetkeksi ja kamera pyörähtää kierroksen hevosvoimilla täyteen ahdetun superkilpurin ympäri. Efekti on hieno, joskin se rikkoo vauhdin hurmaa täynnä olevien ratojen harmoniaa pienillä tauoillaan. Visuaalisen yleisilmeen puolustukseksi on kuitenkin syytä sanoa, että Cube-version väripaletti on varsin onnistunut. Lisäksi pelin ratoja pystyy ihailemaan useita kilometreja eri suuntiin ilman alati ärsyttävää graafista ongelmaa, jossa maasto ilmestyy eteesi pieninä osina.
Äänimaailma on hienoa jälkeä. Electronic Artsin lisenssiosasto on saanut peliin mukaan muutaman nimiartistin tuntemattomampien kykyjen rinnalle. Musiikkiosastolta löytyykin kaikkea monotonisesta teknojumputuksesta hieman menevämpään rokkiosastoon ja rahaa on selvästi käytetty audiovisuaalisen puolen kuntoonsaamiseen. Sama laatu huokuu myös efektipuolesta, jossa etenkin eri autojen moottoreiden hurina kuulostaa paikoitellen jopa hämäävän aidolta. Tätä harmoniaa säestävät jo monille tutuksi tullut poliisien kirkuva jenkkisireeni, sekä muut hieman vähäpätöisemmät ääniefektit.
Mutkat suoriksi
Kiemurtelevissa kentissä oikean ajorytmin säilyttäminen on elintärkeää menestyksen kannalta. Hot Pursuit 2:n kannalta onkin varsin mukavaa, että pelattavuus on hoidettu kunnolla loppuun asti. Jokainen pelin noin 50 autosta käyttäytyy eri tienpinnoilla realistisen oloisesti. Radalla pysyttäessä homma pysyy täydellisesti pelaajan kontrollissa, mutta nurmikkoja kyntämällä tuloksena on useimmiten vain ennenaikainen pyörähtäminen. Tämä lisää kolikkopelihakuiseen pelattavuuteen ripauksen realismia, mutta se ei turhauta pelaajaa missään vaiheessa. Ratojen reunustoilla ei liiemmin myöskään ole muutamasta ajopelistä tutuksi tulleita ärsyttäviä kulmia, jotka pysäyttävät nopeamman huristelun kirjaimellisesti kuin seinään. Muutamassa kohdassa jokunen puu tai palkki on harmittavasti pelaajan ajoreitillä, mutta ratasuunnittelu ei yleensä aiheuta harmaita hiuksia käsittämättömillä nopeuksilla kiidettäessä.
Ohjaustuntuma on hyvä ja auto reagoi pelaajan ohjaimella antamiin komentoihin luontevasti. Täysin kustomisoitavista kontrolleista A-nappulalla kaasutetaan, B:tä käytetään jarrutukseen/peruutukseen, olkapäänappulat toimivat tarvittaessa vaihteiden vaihtajina, C-tikusta pystyy katsomaan taaksepäin, Y-nappula hoitaa kätevästi kamerakulmien vaihtelun, X on käsijarru ja ylimääräisestä Z-olkapääpainikkeesta resetoidaan haluttaessa auto, kun se ikävän kolarin jälkeen pyörähtää harmittavasti katolleen. Kaikki nappulat ovat siis ohjaimesta käytössä, kun ristiohjaimella vielä töötätään tarvittaessa yli-innokkaille vastustajille. Nappuloiden sijoittelu on suurimmaksi osaksi onnistunut, mutta etenkin manuaalisilla vaihteilla pelattaessa haluaa mielellään vaihtaa pois peruasetuksena olevat olkapääliipaisinvaihteet. Ne tuntuvat paikoittain aivan liian tönköiltä nopean menon saavuttamiseen. Pelattavuus on muuten varsin laadukasta jälkeä, ja mukavana yksityiskohtana käsijarrulla hoidettavalla pienellä liukumisella taidokkaat pelaajat pystyvät helposti ohittamaan tiukatkin mutkat korkeallakin nopeudella aitoon rallityyliin.
Ylinopeussakon paikka
Kuutiolla on akuutti pula kunnon ajopeleistä. Tyhjiön paikkaamiseksi tehdään kulissien takana paljon töitä, mutta ainakin toistaiseksi vain harvat ja valitut voivat käsi sydämellä hehkuttaa Cuben autopelivalikoimaa markkinoiden parhaaksi. Kunnon ajopelit ovat valitettavan harvassa ja ne tähän mennessä julkaistutkin eivät ole kaikilla osa-alueilla pystyneet vakuuttamaan ostajakuntaansa. Kilpailijat ovat tässä suhteessa Nintendoa edellä, mutta aina silloin tällöin kauppoihin putkahtaa uusia yrittäjiä GC:n tillannetta helpottamaan.
Tästä syystä onkin varsin ikävä todeta, että Need for Speed: Hot Pursuit 2 GameCubella kalpenee PlayStation 2 -esikuvansa rinnalla. Käsittämättömien teknisten vajaavaisuuksien takia kuution oma versio on paikka paikoin jopa täysin epäpelattava. Ratojen, autojen ja hyvän musiikkiraidan takia kaikki peruselementit ovat kohdallaan, mutta ehkäpä tekijöiden taidot yksinkertaisesti loppuivat kesken Cuben grafiikkaohjelmilla leikittäessä. Todennäköisempi syy on kuitenkin tiukka kehitysaikataulu, joka pakotti EA:n runnomaan jokaisen version markkinoille ennätysajassa. Tätä taktiikkaa olisi ehkä syytä kannattanut harkita uudelleen, sillä tälläisenään Hot Pursuit 2 on vain kohtalainen kolikkopelihurjastelu, kun se olisi voinut olla paljon enemmänkin. Seuraavaa nopeusannosta odotellessa vanhat ylinopeussakot onkin syytä maksaa pois alta ja palata sitten vaikka Criterionin Burnoutin pariin. Molemmissa on vauhtia vaikka muille jakaa, mutta toisessa näistä peleistä toteutuksen kanssa on suuria ongelmia. Arvostelun luettuaksi ehkä tiedätkin jo vastauksen tähän arvoitukseen.
