Epilepsiavaroitus
Tetsuya Mizuguchilla on täysin omanlaisensa näkemys videopelien olemuksesta. Hän aloitti Segalla, jossa työskenteli muun muassa Sega Rallyn, Space Channel 5:n ja Rezin kaltaisten julkaisujen parissa. Sittemmin Mizuguchi perusti Q Entertainmentin, joka on tehtaillut Luminesin ja Meteosin tyylisiä ongelmanratkaisupelejä.
Musiikki on hänen tuotteissaan tärkeässä roolissa. Niiden pelaaminen perustuu rytmiin ja tavoitteena on mahdollisimman sulavan suorituksen tekeminen. Mizuguchin pelit eivät ole erityisen haastavia, mutta niillä on kiistattomat ansionsa etenkin grafiikkansa ja ääniensä osalta.
Child of Eden on jatkoa Dreamcastin rytmipeli Rezille. Uutuus eroaa edeltäjästään lähinnä sikäli, että PlayStation 3:n kehittyneempi teknologia mahdollistaa aiempaa näyttävämmän graafisen tykityksen. Epileptikoiden kannattaa pysytellä Child of Edenistä kaukana, sillä ruutu sykkii ja välkkyy kuin suuressa yökerhossa. Varsinaista pelattavaa on valitettavan vähän, mutta kuorrutus tekee Mizuguchin uusimmasta julkaisusta unohtumattoman kokemuksen ja saa Child of Edenin muistuttamaan enemmän taideteosta kuin konventionaalista peliä.
Maailmaa luomassa
Child of Edenissä ollaan kulttimainetta nauttivan Rezin tavoin virusjahdissa. Peli sijoittuu tietokonemaailmaan, viholliset ovat ottaneet haltuunsa. Internetistä on Mizuguchin visiossa tullut tietopankki, johon ihmiskunnan kaikki saavutukset on säilötty. Paikan suojelusenkelinä toimii ohjelmana elävä tyttö nimeltä Lumi. Virukset ovat tiedon ja tytön perässä, joten pelaajan tehtävänä on tuhota häiriköt ja palauttaa virtuaalimaailma paratiisilliseen tilaan. Juoni on epämääräinen, eikä sitä liiemmin avata, mutta Child of Edenissä ihmiskunnan olemassaolo on joka tapauksessa vaakalaudalla.
Peli on yksinkertainen raideräiskintä. Viholliset ovat mereneläviä ja muita orgaanisia olentoja. Useimmat leijailevat ohi vahinkoa aiheuttamatta, mutta jotkut myös hyökkäävät pelaajan kimppuun. Viruksia voi tuhota yksittäisillä ammuksilla tai sarjatulella, ja jumputtavan musiikin rytmiin tehdyistä osumista palkitaan ylimääräisillä pisteillä. Välillä jaetaan bonusesineitä, kuten energiapalloja ja kaikki ruudulla olevat vastustajat kerralla tuhoavia Euphoria-pommeja. Ensimmäisellä käynnistyskerralla joutuu käymään läpi harjoittelutilan, vaikka sille ei ole minkäänlaista tarvetta. Pelaamisen oppii nopeasti, mutta osumatarkkuuden ja huippupisteiden saavuttaminen vaativat harjoittelua.
Ammuskeluun voi käyttää joko Dualshockia tai Move-ohjainta. Edellisellä räiskiminen muuttuu helposti pelkäksi nappien hakkaamiseksi, kun taas jälkimmäisellä paukuttelu hoituu sulavammin. Movea käyttäessään pelaaja toimii hieman samaan tapaan kuin orkesteria johtava kapellimestari. Ruutua osoittamalla lukittaudutaan vihollisiin ja ammukset sinkoutuvat kohteeseensa rannetta heilauttamalla. Euphoriaa ja sarjatulta käytetään puolestaan Moven nappeja painelemalla, ja kaikista liikkeistä syntyy musiikkia. Child of Edenin perusideana on, että pelaaja aiheuttaa taustalla jumputtavan jytkeen päälle ääniä vihollisia tuhoamalla. Kokonaisen kappaleen voi kuunnella tason läpäisyn jälkeen.
Uuden vuoden juhlat
Mukana on vain viisi kenttää, joten lopputekstejä pääsee katselemaan valitettavan pian. Jokaisessa tasossa on oma teemansa, kuten meri tai avaruus, ja kukin jakso päättyy pitkähköön loppuvastustaisteluun. Nämä ovat kekseliäitä, sillä pelaaja pääsee mittelemään esimerkiksi valasta ja terälehtiään heittelevää kukkaa vastaan. Kampanjan pyyhältää läpi reilussa tunnissa, mutta onneksi uusintapeluuarvoa on jonkin verran. Hyvistä pisteistä palkitaan esimerkiksi musiikkivideoilla ja taidekuvilla. Jälkimmäisiä riittää, koska Child of Eden sisältää valtavan määrän mitä mielikuvituksellisimpia vihollisia. Avattua konseptitaidetta katsellessa voi vain ihailla Q Entertainmentin työntekijöiden kekseliäisyyttä.
Ulkoasunsa puolesta Child of Eden muistuttaa muutaman vuoden takaista Zone of the Enders 2:ta. Välillä vektoreista koostuvaa päähahmoa ei erota kaiken räiskeen keskeltä, mutta tällä ei ole merkitystä, sillä eteneminen on helppoa. Tekijöiden kunniaksi on sanottava, että peli ei hidastele, vaikka ruutu olisi täynnä visuaalisia tehosteita. Tarjolla on myös 3D-tuki sitä tukevan television omistajille.
Äänimaailmasta vastaa Mizuguchin orkesteri Genki Rockets. Se soittaa esimerkiksi Portisheadiltä ja Massive Attackilta vaikutteita saanutta elektronista musiikkia, jota kuuntelisi mielellään muutenkin. Grafiikka ja äänet ovat Child of Edenin valtteja, sillä PlayStation 3:lla ei ole tarjolla toista lähellekään näin psykedeelistä ja siitä huolimatta toimivaa peliä.
Kaiken kaikkiaan Child of Edenistä nauttii, jos audiovisuaalista ilotulitusta pitää pelaamista tärkeämpänä. Itse pidin Tetsuya Mizuguchin visiosta suuresti, koska sen tarjoama kokemus on niin erilainen. Mizuguchin hengentuotteissa, kuten Rezissä, Meteosissa, Luminesissa ja Child of Edenissä, on toki toisiaan muistuttavia elementtejä, mutta ne ovat silti hyvin omaperäisiä. Q Entertainmentin uutuutta hakatessa tulee mieleen, että se toimisi kokemuksena yhtä hyvin niin olohuoneessa, yökerhossa kuin nykytaiteen museossakin. Tällaisia pelejä ilmestyy harvoin.
