Jo vuosia Segan suosikkimaskotti Sonic on yrittänyt löytää täydellisen kolmiulotteisen tasohyppelyn reseptiä. Välillä yritys on tuottanut tulosta ja ilmoille on putkahtanut pari viihdyttävää kokemusta, mutta pääasiassa sinisen siilin ystävät ovat joutuneet pettymään kerta toisensa jälkeen. Lupaavista alkuasetelmista huolimatta Wii U:lle yksinoikeutena kirmannut Sonic Lost World ei valitettavasti muodosta kovin kummoista poikkeusta, sillä joistakin hyvistä ideoista huolimatta kyseessä on varsin keskinkertainen seikkailu.
Matkalla kadonneessa maailmassa
Sonic Lost World polkaistaan käyntiin näyttävällä animaatiolla, joka alkaa pohjustamaan tyhjänpäiväistä tarinaa Sonicin ja hänen arkkivihollisensa Tri. Eggmanin iänikuisesta kahinasta. Tällä kertaa munamies on houkutellut avukseen Kuolettavana kuusikkona tunnetun räyhäjengin, jonka johtaminen on helpommin sanottu kuin tehty. Homma lähteekin lapasesta ja asetelmat muuttuvat yllättävillä tavoilla. Se on taas asia erikseen, että kiinnostaako ketään. Vaikka animaatiot ovatkin paikoin näyttäviä, ehkä Sonic Teamin olisi viisaampaa keskittyä itse pelin hiomiseen ja jättää turhat tarinat taka-alalle. Mikäli juoni ei ime mukaansa, välinäytökset voi onneksi skipata napin painalluksella.
Kolmiulotteisten Sonic-pelien suurin ongelma on ollut sankarin vauhdin ja pelattavuuden tasapainottaminen sujuvaksi kokemukseksi. Tätä seikkaa on pyritty huomioimaan hidastamalla huimapään juoksua. Ohjaimen toinen liipaisin tosin toimii turbonappina, joten vanha jaksaa edelleen vilistää, jopa seiniä, puita ja kattoja pitkin. Idea verkkaammasta temmosta voisi toimia, mikäli kontrollit olisi tehty sujuviksi. Tällaisenaan siili toki kykenee yhteen jos toiseen temppuun, mutta varsinkin alussa ohjattavuus kaikkine hienouksineen tuntuu aivan liian monimutkaiselta ja välillä on vaikea muistaa mihin kaikkeen sankari oikein taipuu.
Sonic Lost World on haastava. Pelaajaa ei pahemmin kädestä pidellä, vaikka välillä gamepadin ruutuun ilmestyykin mahdollisuus katsoa ohjeita. Ohjattavuuden kiemurat vaikeuttavat peliä entisestään, mikä herättää joissakin paikoissa turhautumista. Ajoittain Sonic saa käyttöönsä erikoiskykyjä, jotka tuovat pelaamiseen vaihtelua. Valitettavasti osa taidoista ei toimi toivotulla tavalla: Paras esimerkki lienee kyky porautua maan sisään. Tuolloin sinistä siiliä ohjataan kosketusnäytön avulla, eikä se yksinkertaisesti ole kovin luontevaa. Pahimmillaan sankari kyntää omia teitään, mikä saattaa johtaa ennen aikaiseen kuolemaan.
Metsäänhän tässä mennään
Kenttäsuunnittelu on ottanut jonkin verran vaikutteita mainioista Super Mario Galaxyista. Vaikka pääpaino on kolmiulotteisessa tasohyppelyssä, hetkittäin näkymä muuttuu kaksiulotteiseksi. Tasojen välissä kuljetaan maailmankartalla, johon on sijoiteltu lisäelämiä sun muuta pientä ekstraa. Edessä siintäviä kenttiä avataan pelastamalla pieneläimiä, minkä vuoksi myöhemmässä vaiheessa joutuu koluamaan samoja paikkoja uudestaan seikkailun etenemiseksi. Maisemiin on piilotettu sormus- ja lisärikätköjä, joiden saavuttaminen vaatii yleensä Sonicin kyvyillä kikkailua. Salaisuuksien etsiminen rikkoo pelin tempoa, mikäli mielii nauttia vauhdin hurmasta. Tasaisin välimatkoin sijoitetut tarkistuspisteet lievittävät haastavuutta. Lisäksi pelaajan mokatessa samassa paikassa tarpeeksi monta kertaa, saa hän mahdollisuuden siirtyä automaattisesti seuraavaan tallennuspisteeseen.
Parin kentän välein vauhtiveikko kohtaa suoraan sanottuna pateettisia pomovastuksia. Jokainen suurempi vihulainen kaadetaan tietyllä taktiikalla, joka pitää itse ensin selvittää. Idioottimaisena piirteenä taistelut kestävät aivan liian kauan, sillä vahinkoa voi tuottaa vain tiettyinä hetkinä, kun vastustaja on suorittanut tietyt liikerutiinit. Puolessa välissä kamppailua kuviot muuttuvat hieman, mutta se ei pelasta kyllästymiseltä, joka on iskenyt jo hetkeä aikaisemmin. Mittelöissä ei ole edes haastetta ja kuolema koittaa lähinnä ohjausvirheestä, joka johtaa esimerkiksi reunalta putoamiseen. Mikäli näin käy, joutuu 15 minuuttia kestävän välienselvittelyn aloittamaan alusta, ja se jos mikä kiehuttaa verta. Tämän umpisurkean piirteen voisi vielä sietää, ellei pomotappeluita olisi niin tiheään.
Audiovisuaalinen puoli on sentään saatu moitteettomaan kuntoon. Pelin maailma on värikäs ja täynnä hienoja yksityiskohtia, jotka tukevat ajoittain suorastaan loistavaa kenttäsuunnittelua. Välianimaatiot ovat komeaa katseltavaa, mutta ne vain eivät ole erityisen kiinnostavia, sillä juoni ei juuri mukaansa tempaa. Vauhdikkaat musiikit jytäävät, kuten asiaan kuuluu, ja ääninäyttely on laadukasta kuin lauantaiaamun piirretyistä.
Eksynyt siili
Sonic Lost World on ristiriitainen paketti. Siinä on paljon hyvää, kuten paikoin mainio kenttäsuunnittelu, hetkittäinen vauhdikkuus ja huoliteltu ulkoasu. Valitettavasti se tärkein elementti, eli pelattavuus, on miten sattuu. Ensimmäisen kolmiulotteisen Sonic-pelin jälkeen Sonic Teamilla on pallo ollut hukassa enemmän tai vähemmän, eikä se ole oikein vieläkään löytynyt. Kaikesta valituksesta huolimatta Sonic Lost Worldia on paikoin erittäin mukava pelata. Kuitenkin ongelmien noustessa pintaan siihen ei haluaisi koskea pitkällä tikullakaan. Pelissä olisi ollut kaikki klassikon ainekset, mutta nyt lopputulos on vain ristiriitainen paketti, joka ei itsekään tiedä ollako lintu vai kala. Jospa Sonic ottaisit vaikka 10 vuoden loman ja katsoisit sitten asiaa uudelleen, jos enää on edes tarvetta.
