Dark Soulsia lapsille

Tästä se sitten alkaa, uusi sukupolvi. Kun PS4 esiteltiin helmikuussa, samalla konsolin pääarkkitehti Mark Cerny kertoi myös ohjaavansa yhtä julkaisupäivän peleistä. Miekkosen CV:stä löytyvät muun muassa sellaiset pelihistorian merkkiteokset kuin Spyro the Dragon, Crash Bandicoot ja Jak & Daxter, joten pelikansalla on aihettakin odottaa vesi kielellä. Millainen peli Knackista sitten tuli?

Old School

Knackia saattaisi kuvitella ulkoasunsa ja markkinoinnin perusteella lasten tasoloikaksi, mutta tosiasiassa se on kokeneemmallekin peliharrastajalle mukavasti haastetta tarjoava kolmannen persoonan toimintapeli. Ohjaus on pelkistettyä, pelimekaniikka on rakennettu pelkkien tattien ja kuvionappien varaan. Näillä liikutaan ja lyödään, käytetään erikoishyökkäyksiä ja väistellään. Välillä vuorovaikutetaan ympäristön kanssa, mutta mekaanisesti ollaan yksinkertaisuuden äärellä.

Mekaanisen minimalismin ei saa kuitenkaan antaa häiritä. Varomaton veijari ottaa helposti lukua heti ensimmäisen vihollisen kohdatessaan, sillä Knackissa ei ole vaarattomia vastustajia. Itse pelasin trophyn-himoissani kampanjan läpi vaikealla vaikeustasolla, joka on ensimmäisellä kierroksella haastavin vaihtoehto. Tällä tasolla Knack kestää korkeintaan pari iskua ennen räjähtämistä kappaleiksi. Kirjaimellisesti.

Tähän liittyy pelin suurin valituksenaihe: tarkistuspisteet ovat aivan liian kaukana toisistaan. Kun samoja taisteluita ja maastonylityksiä joutuu jauhamaan kerta toisensa jälkeen vain päästäkseen kuolemaan yhteen nuijankopautukseen, alkaa turhautuminen iskeä pahasti. Toisaalta Knack on ehdottoman reilu peli. En muista kertaakaan kuolleeni niin, että olisin voinut syyttää mitään muuta kuin itse tekemääni virhettä. Havainnointi ja kärsivällisyys eivät ole pelkästään hyveitä; tässä pelissä ne ovat elinehto.

New School

Knackin rooli PS4:n julkaisupelinä on kummallinen. Se ei näytä älyttömän kauniilta tai hyödynnä konsolin uusia ominaisuuksia. Itse en keksinyt muuta selitystä kuin sen, että Cerny halusi konsolia suunnitellessaan samalla varmistaa, että pelien kehittäminen sille on niin helppoa kuin hän puheissaan vakuuttelee. Todennäköisesti jonkin verran tehoja raudasta imetään kuitenkin päähahmon mallintamisessa.

Knack on messinginvärisestä kuulasta ja katkaistusta kartiosta muodostuva otus, joka pystyy kasvattamaan kokoaan imemällä itseensä pelin maailmassa energianlähteenä käytettäviä reliikkejä. Reliikit ovat kuutioita, palloja, tetrahedroneita ja muita geometrisia kappaleita, jotka leijuvat Knackin sydämen, eli sen kuulan, muodostamassa energiakentässä. Pelin edetessä Knack suurenee ja kutistuu, lisäksi se oppii kasvattamaan kokoaan muilla materiaaleilla, kuten jäämurskalla tai teräsromulla.

Kentät alkavat aina Knackin minimikokoonpanolla, ja tällöin viholliset ovat oravan tai korkeintaan kitukasvuisen örkin kokoluokkaa. Reliikkien kertymisen myötä Knack alkaa paisua auton, talon tai laskettelurinteen kokoiseksi, mikä näkyy myös vastaantulijoissa. Hauskinta on kohdata esimerkiksi hurjia kirveshirviöitä, jotka tekevät Knackista polttopuita yhdellä iskulla, mutta myöhemmin samassa luvussa sankarin saavutettua suuremmat mittasuhteet nämä aiemmin niin pelottavat hirvitykset kaatuvat kuin ruoho saappaan alla.

Borrowed School

Cernyn tausta näkyy Knackissa monella tapaa. Tarinassa on paljon samankaltaisuuksia Jak & Daxterin kanssa, hahmot ovat kovasti Uncharted-henkisiä ja pelimekaniikka ainakin erään sivustakatsojan mukaan muistutti Crash Bandicootia. Viittaukset eivät välttämättä ole suunniteltuja tai ainakaan kovin ilmeisiä, mutta Sonyn portfolioon paremmin tutustuneet ehkä saavat pienen hymynkareen suupieleen yhtymäkohtia bongaillessaan.

Knack on silti oma pelinsä, ja sillä on oma tunnelmansa. Sen maailma muistuttaa kovasti omaamme, mutta siellä jylläävät maagis-tekniset voimat, hiisiarmeijat ja tutkimaton historia. Itse Knack on yksi esimerkki menneisyyden mysteereistä, ja pelin tarina vie tutkimaan muita vastaavia arvoituksia. Käsikirjoitukseen on upotettu monenlaisia ihmissuhteita, ja hahmoissa on ammennettavaa hyvin suurella todennäköisyydellä odotettavissa oleviin jatko-osiin.

Blue School

Ylivoimaisesti suurin osa Knackin pelaamisesta on taistelua, joten sille täytyy uhrata vielä muutama sana. Päällisin puolin simppeli mekaniikka mahdollistaa taktisesti haastavat kahakat, joissa oppii pelaamalla paremmaksi. Uudenlaisia vihollisia tuodaan kuvioihin jatkuvasti lisää, ja vaikka niiden hyökkäykset ovat teknisesti jaettavissa kolmeen luokkaan – lähitaistelu, kaukohyökkäykset ja alue-efektit – täytyy jokaisen hahmon käyttäytyminen oppia ja hyödyntää sitä vastaan.

Vaikeaksi tilanne muuttuu, kun vastustajia on yhdellä ruudulla kolmea eri tyyppiä. Tällöin hyökkäys täytyy suunnitella ja toteuttaa huolella, sillä hengenvaara kasvaa logaritmisesti vihollismäärän noustessa. Hätäapuna käytettävissä ovat erilaiset superhyökkäykset, mutta niitä varten täytyy kerätä polttoainetta, joka on rajattu resurssi. Hyvänä nyrkkisääntönä voi pitää, että ensimmäisen kerran uuden vihollistyypin kohdatessa kuolee, mutta siitä kannattaa oppia.

Mitä Knack sitten tarjoaa Sony-perheen uusimman jäsenen uusille kavereille? Lyhyesti se on perusvarmaa toimintapomppimista, teknisesti moitteetonta mutta hauskuuden kannalta haaleaksi jättävää keskivertojöötiä. Se ei tee virheitä, mutta ei myöskään uudista genreä. Kampanjan kesto on nykypäivänä jokseenkin kunnioitettavasti reilut kymmenen tuntia, mutta siitä suuri osa on samojen taisteluiden uudelleenyrittämistä. Jos kärsivällisyys ei riitä mekaniikan opetteluun ja toistoihin, Knack käy nopeasti turhauttavaksi.

On vaikea kuvitella, että Knackia muisteltaisiin nyt alkaneen sukupolven ehtoopuolella mitenkään poikkeuksellisella kiintymyksellä. Silti se ajaa – ainakin helpoimmilla vaikeustasoilla – asiansa lapsiystävällisenä perusviihteenä. Itse koen pelissä riittävän uudelleenpeluuarvoa platina-trophy-kierrokseen. Silläkin riskillä, että kammottavat tarkistuspistevälit yhdistettynä supervaikeaan haasteeseen aiheuttavat superturhautumista.