Jenkkejä lellitään:
Vallankumouksellinen Super Nintendo mahdollisti aikanaan uskomattomat grafiikat ja äänet, ja Final Fantasy 4 oli ensimmäinen tälle konsolille kehitetty FF.
 |
Kyseinen peli julkaistiin myös jenkeissä nimellä Final Fantasy 2, ja niin ensimmäisen osan fanit itkivät onnesta katsellessaan pelin kauniita maisemia ja seuratessaan erittäin vauhdikasta taistelua, josta oli ensimmäistä kertaa tehty reaaliaikaista. ATBS eli active time battle system teki taistelusta nopeatempoista ja jännittävää, sillä aika kului jopa toimintoja valitessa eikä kello antanut armoa kenellekään. ATB-systeemi on sittemmin säilynyt jokaisessa tähän mennessä ilmestyneessä Final Fantasy-pelissä.
Jenkeissä julkaistua nelosta oli kuitenkin typistetty Japanilaisesta versiosta. Monia paikkoja, tapahtumia ja taitoja oli poistettu ja vaikeustasoa alennettu huomattavasti. Julkaisijat ajattelivat, että pelin oli oltava helpompi jotta yksinkertaiset jenkit jaksaisivat sitä pelata. Jokaisella nelososan hahmolla oli kiehtova persoonallisuus ja valmiiksi määrätty ammatti. Peli vei sarjaa jälleen aimo harppauksen eteenpäin. Tarina oli elokuvamaisempi ja keskustelua oli moninkertainen määrä Nintendon peleihin verrattuna. Jokaisella sankarilla oli oma taustansa, omat traumansa ja omat elävät repliikkinsä, mutta ryhmäkokoonpanoa ei saanut kertaakaan itse valita. Pelin päähenkilönä on synkkä pimeyden ritari, joka joutuu tarinan aikana pohdiskelemaan oman polkunsa moraalisuutta, ja loppujen lopuksi hänen on käytävä sisäinen taistelu valon ja pimeyden välillä. Sota yhdistää pelin sankarit toisiaan tukevaksi ryhmäksi, jonka on työskenneltävä yhdessä rauhan palauttamiseksi maan päälle. Nelonen myi jenkeissä paljon, mutta myyntiluvut jäivät silti noin kymmenesosaan Japanin vastaavista. Final Fantasy huuma alkoi muodostua Japanissa siksi mitä se on siellä tänä päivänä: omaksi uskonnokseen.
Joskus näihin aikoihin Square mietti keinoa jolla täysin valloittaa myös Amerikan markkinat. Viisaat miehet kokoontuivat pöydän ääreen pähkäilemään, mikä mahtaisi vedota yksinkertaisiin jenkkipelaajiin. He ajattelivat, että mikäli Final Fantasyistä poistaisi kiehtovan juonen, monimutkaisen kehityssysteemin ja vaikeat taistelut, jenkit rakastuisivat peliin, pelaisivat sen läpi ja "kasvaisivat" tarpeeksi kypsiksi pelatakseen kunnon Final Fantasyjä. Tuloksena syntyi kammottava tekele: Final Fantasy Mystic Quest, ja neuvonkin kaikkia karttamaan sitä kuin ruttoa.
 Mystic Quest |
Ainoa tekosyy pelata tätä on on FF-yleissivistyksen kasvattaminen. Peli on uskomattoman helppo ja jopa viimeisen vihollisen voi tappaa yhdellä liikkeellä. Juoni on mielenkiintoisuudessa samaa luokkaa kuin ensimmäinen Super Mario. Pääpahis on persoonattomuuden perikuva: paha Tuomioherra Tuomion Tornissa, joka tahtoo tietty valloittaa/tuhota maailman.
Viides osa jäi jälleen jenkeiltä näkemättä. Monen monta kertaa se oli jo lähellä Amerikan julkaisua, mutta sille tuli aina jokin este.
 |
Vasta Final Fantasy Anthologies-kokoelma toi tämän erinomaisen pelin Amerikkalaisten nautittavaksi. Vitosen hahmonkehityssysteemi on monien mielestä paras mitä Final Fantasyissä on koskaan ollut. Jokaisen hahmon voi varustaa ammatilla, jota voi ja kannattikin vaihdella kesken pelin. Hahmot kehittyvät paremmiksi siinä ammatissa mikä kulloinkin on varustettu ja oppivat niistä voimakkaita kykyjä. Ammatteja on parisenkymmentä, aina perinteisistä taistelijoista ja varkaista eksoottisempiin ninjoihin, bardeihin ja eläintenkesyttäjiin. Systeemi oli monipuolinen ja se aiheutti paljon pikku virittelyä ja hauskaa puuhastelua. Se antoi mahdollisuuden kehitellä omia yhdistelmiä ja vahvoja viritelmiä: ritari esimerkiksi voi opetella ninjan kyvyn käyttää kahta asetta samaan aikaan ja varustautua sitten kahdella raskaalla miekalla ja sitä rataa.
Super Nintendon viimeinen:
Final Fantasy 6 oli kolmas jenkeissä julkaistu FF, ja sen kulkeekin useimmiten nimellä Final Fantasy 3. Tässä oli peli, joka sai Japanilaiset messuamaan kunniaa Squarelle, ja jenkeissäkin se myi kohtalaisesti.
 |
Kuudes osa toi tullessaan mitä mielenkiintoisimman juonen ja persoonallisimmat hahmot. Kutosesta ei yksikään uudempi Final Fantasy ole vielä pistänyt paremmaksi lukuun ottamatta audiovisuaalista toteutusta. Taistelusysteemi on hyvä, hahmojenkehitys on hyvä, ja esiin manattavia hirviöitäkin on lähes parikymmentä. Peli poikkeaa muista sarjan osista siten, että siinä ei ole selkeää päähenkilöä, vaan ryhmän voi vapaasti valita mieleisistään sankareista. Valittavia hahmoja on huikea määrä ja niistä jokainen toinen toistaan kiinnostavampi.
FF6:ssa magia on lähes kokonaan kadonnut maan päältä, ja vain harvat ja valitut osaavat sitä käyttää. Yksi päähenkilöistä osaa taikoa, ja paha keisari Gestahl tahtoo hyödyntää sankarin kykyä, miksipä muutenkaan kuin valloittaakseen maailman. Gestahl on kohtalaisen kliseinen ja persoonaton hahmo, mutta pelin todellinen paha onkin hänen sadistinen kenraalinsa Kefka. Tämä narria muistuttava miekkonen on yksi sympaattisimmista ja kiehtovimmista konnista, mitä Final Fantasyt ovat koskaan pelaajan eteen heittäneet. Hän ei ole verhoutunut salaperäisyyteen kuten sarjan aiemmat vihulaiset, vaan hänet tapaa heti ensimmäisten pelituntien aikana. Hän huvittaa ja naurattaa pelaajaa, välillä jopa hellyttää, mutta loppujen lopuksi häntä oppii vihaamaan oikein tosissaan. Gamespotia lainatakseni, hän ei ole niinkään kuin suuri pimeyden hallitsija, vaan muurahaisia suurennuslasilla kiduttava pikkupoika. Pelin juoni on paljon aikuistuneempi kuin aiempien osien tarinat. Se pursuaa vakavia elementtejä kuten sotaa, rakkautta, petoksia, ja jopa niinkin arkaluontoisia aiheita kuin itsemurhat ja teiniraskaudet. Se tarjoaa myös monia leuanloksauttajia. Sanottakoon vielä, että pelin musiikit ovat monen mielestä sarjan parhaat.
