Älä aja hiljaa, isi nyt vain
Pääarkkitehti Kazunori Yamauchin ensimmäisissä visioissa Gran Turismo Sport keskittyi puhtaasti online-kisaamisen maailmaan. Lopullinen tuote on myötämielisempi soolokuskeja kohtaan, mutta pääpaino on silti vahvasti yhteisöllisyydessä. Perinteinen hidastempoinen autojen keräily aina isoäidin käytetystä kauppakassista lähtien väistyy nyt sporttisemman ja ennen kaikkea rajatumman valikoiman tieltä. Alle 200 kiesin kokoelma kuulostaa äkkiseltään kovin vaatimattomalta parhaimmillaan tuhannen auton rajapyykkejä rikkoneelle sarjalle. Aidosti erilaisten korimallien kattaus on todellisuudessa huomattavasti pienempi. Esimerkiksi Alfa Romeoita tarjoillaan paperilla peräti viisi erilaista. Neljä näistä paljastuu kuitenkin yhden ja saman 4C:n eri tehoversioiksi. Tilanne on vielä surkuhupaisampi usealla japanilaismerkillä.
Autofanaatikkojen ei kuitenkaan kannata vaipua synkkyyteen, sillä ainakin silmänruoalla mitattuna laatu korvaa määrän. Peltilehmät näyttävät parhaimmillaan herkullisen hyviltä etenkin täysillä yksityiskohdilla kuorrutetussa näyttelytilassa. Kehittäjät selkeästi tiedostavat tämän itsekin, sillä lopputuloksesta otetaan kaikki ilo irti. Pelin jättää mielellään rullailemaan taustalle näytönsäästäjän rooliin: komeita maisemia autojen dramaattisiin lähikuviin yhdistelevät demo-moodin otokset ovat suoraan kuin parhaiden Top Gear -herutteluiden antia. Ulkopintojen ohella myös kabiinit on hiottu erittäin autenttisen näköisiksi, mikä kielii graafisen osaston tinkimättömästä asenteesta.
Jälki on kisatessakin kiitettävää. Aiempiin osiin verrattuna radanvierustat ovat saaneet kosolti lisää huomiota osakseen. PlayStation 4 Pro:lla kliini yleisilme ihastuttaa jo 1080P-näytöllä. Kiitettävän lopputuloksen kruunaa tilanteista huolimatta sulavasti rullaava ruudunpäivitys. Audiopuolella mennään niin ikään Gran Turismo -perinteitä noudattaen, mutta päinvastaisissa tunnelmissa. Autojen murinat jättävät kaipaamaan lisää aggressiviisuutta, eivätkä kömpelöt törmäys- sekä rengasefektit vieläkään herätä riemunkiljahduksia. Perijapanilainen musiikkiraitakin vaihtuu Spotifyn tarjontaan viimeistään parin korvia raastavan rallin jälkeen.
Tatin vatkaajista ratin pyörittelijöihin
Vielä 20 vuotta sitten ensimmäisen Gran Turismon mahtipontiset mainoslauseet ”The Real Driving Simulatorina” pitivät ainakin konsolitarjonnassa paikkansa, kun köykäisemmät kilpailijat jäivät ajotuntuman ja säätömahdollisuuksien saralla valovuosia jälkeen. Nykyään temmellyskenttä on alustasta riippumatta tyystin erilainen: Entistä tarkemmin aitoa kisaamista simuloivat teokset Assetto Corsan ja Project Carsien johdolla ovat rantautuneet pysyvästi myös konsoleille. Gran Turismo Sport sijoittuukin kenties pykälän verran helpommin lähestyttävien semi-realististen kaahailuiden kastiin yhdessä Forzan kaltaisten kanssa.
Ohjaimella kurvaileminen on siinä mielessä toimivaa, että tatteja veivaamalla kilpailukykyisten aikojen kellottaminen luonnistuu melko vaivatta. Tuntumaa ei voi kuitenkaan kuvata järin luonnolliseksi. Esimerkiksi ohjauksen keskittäminen on häiritsevän korostettua, ja kääntyminen kovin kulmikasta. Ratilla ja polkimilla ajettavuus nousee parhaimmillaan äärimmäisen viihdyttäväksi. Vakavahenkisempiin kilpailijohinsa nähden meno on selkeästi anteeksiantavampaa, mutta autojen erot massasta ja tehoista lähtien välittyvät hyvin ruudun läpi. Toimivat fysiikat mahdollistavat tarvittaessa myös riittävän haastavat puitteet ajoapuja säätämällä. Sarjan aiemmista synneistä mainittakoon jälleen renkaiden ylikorostettu vaikutus: katukumeilla meininki muistuttaa pahimmillaan saippualiuoksen päälllä suhaamista, kun kisaslicksit liimaantuvat asfalttiin liiankin tehokkaasti. Onneksi näiden välimaastossa tarjoillaan hauskuutta suosivia vaihtoehtoja.
Gran Turismo Sport kosii odotetun vahvasti verkkoaalloilla mitteleviä. Pelaajien isännöimien aulojen ohella päivittäishaasteet muodostavat tärkeimmän kanavan testata kykyjään maailmaa vastaan. Kolmesta eri luokka- ja ratavaihtoehdosta koostuviin lyhyisiin kisoihin startataan muutaman minuutin välein, ja odottelun pääsee hyödyntämään aika-ajon merkeissä. Systeemi toimii mainiosti, kunhan omanlaiseensa rytmitykseen tottuu. Harvakseltaan järjestettävissä turnauksissa pääsee puolestaan edustamaan kotimaansa ohella fanittamaansa automerkkiä, joten verkkopuolella puuhaa riittää varmasti.
Soolokuskin arki on harmaampaa, vaikka ajettavaa ammennetaan periaatteessa tuntikaupalla. Mikäli yksittäiset kisat arcade-moodissa eivät jaksa viehättää, voi kolmeen alaosioon jaetussa haastetilassa yrittää metsästää kultaisia discopalloja. Ajokoulussa käydään läpi kovin tuttuja oppitunteja aina tylsänpulskeista jarrutusharjoitteista vaativampiin kelloa vastaan käytäviin kokeisiin. Tehtäväosio tarjoaa pitkälti samankaltaista sisältöä: tiimalasin sijaan vastustajina toimivat muut autot tai vaikkapa etukäteen määritelty nopeustavoite. Kolmannessa lokerossa opetellaan kunkin radan niksejä ensin sektori kerrallaan, ja lopuksi pyritään koko kierroksen valloittamiseen. Toisin sanoen yksinpelisisältöäkin on periaatteessa runsaasti, mutta lyhyehköt haasteet maistuvat kovin kertakäyttöisiltä.
Oman tiensä rallittelija
Kuten alussa todettiin, Polyphony Digital jatkaa edelleen oman polkunsa tallaamista muista välittämättä. Tämä käy ilmi jo valikoista, jotka eivät edusta enää nykypäivän standardeja. Pakettia on toki pyritty modernisoimaan esittelemällä erilaisia sosiaalisesta mediasta tuttuja temppuja, kuten kaverilistan jäsenille kirjoitettavia viestejä sekä tykkäyksiä. Yleinen käytettävyys ei silti suoranaisesti motivoi mihinkään ylimääräiseen. Kaikkeen toki tottuu ajan myötä, ja tietynlainen kankeus kaiketi kuuluu jo osaksi sarjan DNA:ta.
Yhden nykymaailman vitsauksista japanilaiset ovat ikävä kyllä bonganneet. Jostain käsittämättömästä syystä peli vaatii alituisen nettiyhteyden toimiakseen. Esimerkiksi haastemoodia ei pääse tahkoamaan lainkaan, mikäli serverit kyykkäävät. Syyt moisen ratkaisun takana eivät käy millään maalaisjärkeen, sillä tulostauluja lukuun ottamatta soolopuoli erotellaan selkeästi verkkokisojen maailmasta. Ainakin julkaisuviikolla lupaavasti alkaneet ajelut täytyi jättää pariinkin kertaan kesken iltaisin iskeneiden yhteysongelmien vuoksi.
Karsitusta sisällöstään ja suoranaisen typeristä suunnitteluratkaisuistaan huolimatta Gran Turismo Sportissa on yhä samaa vetovoimaa kuin sarjan kultakaudella. Autofanaatikoiden on helppo arvostaa kehittäjien yksityiskohtien hiomisesta kumpuavaa rakkautta tuotostaan kohtaan, eikä loistava ulkoasu ainakaan vähennä viehätystä. Toisin kuin monilla muilla genren edustajilla, pelillä on myös oma selkeä identiteettinsä. Tämä huokuu aina ruudulle ilmestyvistä epämääräisistä faktoista pitkiin merkkikohtaisiin historiikkeihin saakka. Silti neljän vuoden huilin jälkeen toivoisi näkevänsä huomattavasti tuhdimman paketin kuin mitä Sport pystyy toistaiseksi tarjoamaan.
Virtuaalisesti radalle
PlayStation VR:n omistajille on hyviä että huonoja uutisia. Gran Turismo Sport tuntuu erinomaiselta virtuaalipäähine kasvoilla ja näyttää laitteen suorituskykyrajoista huolimatta mainiolta. Auton sisätilat on mallinnettu aidoiksi, ratojen korkeuserot tuntuvat ja kilpaileminen aukeaa täysin eri tavalla, kun sivuille ja taakse voi katsoa luonnollisesti päätä kääntämällä. Ohitus- ja kilpatilanteet saavat uuden merkityksen vastustajan roikkuessa perässä tai pelaajan tunkiessa pieneen rakoon ennen tiukkaa mutkaa. Virtuaalitodellisuus tuo pelaamiseen vaaran ja jännityksen tuntua eri lailla kuin tv-ruudulta katsottaessa.
Perinteisellä ohjaimella ajettaessa immersio tosin rikkoutuu nopeasti, koska tattiohjauksen ja silmien edessä näkyvien käsien liikehdintä eivät istu yksi yhteen. DualShockilla ajaminen aiheuttaa pientä epämiellyttävyyden tunnetta, kun aivot taistelevat näkemäänsä vastaan. Ratin ja polkimen avustuksella tilanne on aivan toinen. Ratin kääntäminen synkronoituu luonnollisesti virtuaalikäsiin, ja hommaan uppoutuu täysin.
Sisällön suhteen Sport jättää todella paljon toivomisen varaa. Se on kuin lupaus jostain, jota ei koskaan lunasteta. Teknisesti toimiva konsepti kaatuu vain yhteen vaivaiseen ajotilaan ja vajaaseen kymmeneen eri rataan. Osa radoistakin pitää avata perinteisen yksinpelin puolelta. Autoja on sentään paljon tarjolla. Pelaaja päästetään radalle vain 1 vastaan 1 -kisoissa tekoälykuljettajaa vastaan. Valittavissa ei ole haastekisoja, kaverin haamuautoja taikka mitään muutakaan ylimääräistä. PlayStationin toinen yksinoikeusajopeli Driveclub VR tupruttaakin tarjonnan suhteen pakokaasut Gran Turismon tuulilasiin.
Pelkän VR-ominaisuuden takia Gran Turismo Sportia ei kannata hankkia, mutta kiva – vaikkakin karsittu – lisä se on pelille joka tapauksessa.
(VR-osuus: Petri Leskinen)
