Ensimmäinen osa oli monella mittapuulla lyömätön lisenssipeli, ja nyt muutamaa vuotta myöhemmin samaa yrittää tuore Shadow of War. Tiedossa on kuitenkin hienoinen pettymys, sillä vanha tuttu örkkien lahtaaminen on jälleen kiinnostavinta puuhaa.
Yhdentekevä tarina ei ansaitse paljoa palstatilaa – liekö ansainnut pelin käsikirjoittajiltakaan – eikä siten jaksa kiinnostaa alkumetrejä pidemmälle. Lyhykäisyydessään taru keskittyy Celebrimborin ja Talionin metsästysretkeen, jonka tarkoituksena on vapauttaa Keski-Maa Sauronin otteesta. Noitakuninkaan nousun estääkseen parivaljakon pitää listiä totuttuun tapaan sotapäälliköitä ja tuhota vihollisleirejä yksi kerrallaan. Juonen tärkein pointti onkin oikeastaan avata uusia taitoja taisteluita varten. Mikäs siinä, oheistoiminnan parissa viihtyy paremmin kuin hyvin – kiitos loistavan Nemesis-järjestelmän.
Vitsinikkareita ja aivopesua
Monolithin kehittämä systeemi on edelleen mainio. Päälliköiden valtaa horjutetaan niputtamalla käskyläisiä ja isojen herrojen heikkoudet kaivellaan esiin vasikoiden avulla. Myös johtajia voi aivopestä sekä käskyttää. Uusina ominaisuuksina tarjotaan mahdollisuus palkata henkivartijoita tai lähettää kätyreitä ryöstöretkelle pilaamaan muiden sotaherrojen suunnitelmat. Kohtaamiset ovat usein hupaisia, koska viholliset veistelevät örkkimäisiä vitsejä ja solvauksia jatkuvalla syötöllä.
Aivopestyjen örkkien hyödyt eivät rajoitu vain hauskoihin vitseihin. Voimakkaimmat soturit valikoituvat johtamaan Talionin armeijaa, jonka avulla linnoitusten kaataminen muuttuu lapsenleikiksi. Valioyksilöiden tasoa voi nostaa auttamalla ruttunaamoja kaksintaisteluissa tai pyytää niitä suorittamaan tehtäviä. Päälliköt tuovat valtaushommiin mukaan myös erikoisyksiöitä, kuten caragor-ratsastajat.
Talionkin saa vanhaan tapaan ratsun allensa, ja nyt metsästäjä hallitsee caragorien ja graugien lisäksi muun muassa lohikäärmeitä. Valtavalla liskolla lentely on tyydyttävää sekä nopeuttaa etenemistä – tihutöistä puhumattakaan. Tulta syöksevän lentoliskon armosta kaatuu tusinoittain örkkiä tuon tuosta.
Copy+paste
Shadow of Warin perustoiminta on aika lailla edellisestä osasta tuttua. Taistelu lainaa häpeilemättä liikkeensä Arkhamien Batmanilta ja kiipeily muistuttaa Assassin's Creedia. Kartalle ripoteltua kerättävää paljastetaan Ubisoftin seikkailujen tapaan vahtitorneja bongaamalla. Shadow of Warissa tornit ovat valtavia hohtavia Sauronin silmiä, joita puhdistamalla ympäristöstä paljastuu muun muassa hämähäkkirouva Shelobin muistoja. Keräily on ihan mukiinmenevää hommaa muun toiminnan ohella, mutta se ei aiheuta varsinaista pakonomaista vimmaa.
Taistelu on hyvin suoraviivaista, ja tavallisten rivisotilaiden niputtaminen hoituu suhteellisen helposti. Joissakin pomotaisteluissa vallitsee kuitenkin outo epätasapaino. Esimerkiksi erään loppuvastuksen kohdalla tasoeroa oli noin kymmenen ja pahis oli varustettu jokaisella immuniteetillä. Shadow of Warin tietoruutu kertoo, että peli hyödyntää vanhat tallennukset edellisestä osasta, mikä saattoi vaikuttaa örkin paksunahkaisuuteen. Hauska ominaisuus, joka kaikesta huolimatta tuntuu käytännössä hermoja raastavalta.
Mättämisen lisäksi ympäristössä samoaminen jättää ajoittain kylmäksi. Liikkuminen muistuttaa Assassin’s Creedia niin hyvässä kuin pahassa, sillä Talion hyppelee ketterästi tasolta toiselle. Kuitenkin esimerkiksi juoksutilanteissa tahaton kompuroiminen aiheuttaa tuskastumista.
Graafisesti Shadow of War on näyttävä, mutta äänimaailma ei yllä samoihin sfääreihin. Toiminta kaipaa elokuvista tuttua mahtipontista orkestraalista meininkiä, kun nyt veisut jäävät kovin vaisuiksi. Myös dialogi kuulostaa ajoittain hölmöltä, osin laiskan käsikirjoituksen takia. Ääninäyttely sen sijaan pysyy uskottavana.
Uudet ja vanhat kujeet muovaavat paketista ihan menevän kokonaisuuden. Tarinan takia Shadow of Waria ei välttämättä kannata ostaa, mutta jos edellisosasta tuttu näyttävä toiminta Keski-Maan maisemissa yhä kiinnostaa, voi uusinta osaa suositella lämmöllä. Ehkä trilogian päätösosaan saadaan edes joitakin tunteita herättävä tarina.
