Maailman kömpelöin tarkka-ampuja

Suttuiset jäljet johtavat Berliiniin

Sniper Elite V2 julkaistiin alun perin jo seitsemän vuotta sitten, jolloin Tero Lepistö arvosteli sen hyvinkin kattavasti. Sisällöllisesti ja pelimekaanisesti kyseessä on sama paketti, ja onkin oikeastaan vaikea sanoa, mitä kohtaa tässä on tarkkaan ottaen uudelleenmasteroitu.

Berliinissä siis ollaan, ja otsikon mukaisesti jahdataan V2-raketin suunnittelijaprofessoreita (hassun hauska kaksoismerkitys tuolla tittelillä). Luonnollisesti siinä sivussa ammutaan päähän kaikkia, jotka liikkuvat tarpeeksi tasaisella nopeudella. Varsinaisen eliittisniputtelun kanssa pelillä on vain marginaalisesti tekemistä, enemmän Sniper Elite nostattaa "tosi huono Medal of Honor"-fiiliksiä.

Kauniiksi peliä ei haukuttu edes vuosikymmenen alkupuolella, ja varsinkin tekstuurien kohdalla on menty siitä, missä tankki ajoi piikkilanka-aidan yli. Pelin hahmot ovat joidenkin tosi outojen muumien naapureita, ja animointi on jopa vuoden 2012 standardeilla kankeaa.

Ylipääsemättömät esteet ja surround-natsit

Kolmannen persoonan toimintapelien ja etenkin avoimen maailman tekniikoiden kehittyminen on nostanut odotukset sekä mekaanisesti että karttojen suunnittelun puolesta hiukan eri tasolle, kuin mihin seitsemän vuotta sitten oli totuttu. Sniper Elite V2 sitoo pelaajan jalat toisiinsa ja lähettää tämän tekemään kärrynpyöriä. Eihän siitä mitään tule. Kadut ovat täynnä kakkosnelosen pätkiä ja tiilenkappaleita, joihin saapas tarttuu ja jotka täytyy kiertää kunnioittavalta etäisyydeltä. Joidenkin seinien takana pystyy suojautumaan, mutta useimpien ei. Suojan takaa ampumista haittaa se, että usein eliitti-tarkk'ampujamme sihtailee vihollisten sijaan piilonurkkansa rappauksia.

Grafiikoita raivostuttavampaa Sniper Elite V2:ssa on järkyttävän luokaton äänisuunnittelu. Volyymit heittelehtivät kontrolloimattomasti, minkä vuoksi korvat meinaavat välillä räjähtää ja toisaalta taas hiiviskelytehtävissä vihollisten liikehdintää on mahdotonta kuulla. Erityisen paljon jurppii se, että vaikka edampäisen kaverinsa ruumiin löytäneet vartijat tiedottavat liikkeistään saksankielisillä "etsikää hänet" ja "tule esiin, snajpperi" -huudoilla, nämä tokaisut eivät noudata tunnettuja fysiikan lakeja. Toisella puolella äänekästä tehdasta tepasteleva kansallissosialisti saattaa kuulostaa siltä kuin seisoisi viereisen ammuslaatikon takana. Oman etenemisen suunnitteluun ei tällaisista auraalisista vihjeistä ole apua.

Kaivatuin comeback sitten tuhkarokon

Sniper Elite V2 Remastered herättää mielenkiintoisen kysymyksen: miksi ihmeessä juuri tämä peli? Oma kokemukseni sarjasta on kirjaimellisesti olematon: en ole yhteenkään Sniper Eliteen koskenut ennen tätä uusintajulkaisua, mutta jos tämä on parasta, mitä sarjalla on tarjota, sen pääseminen jo neljänteen osaan on pienoinen ihme. Periaatteessa huomaamaton soluttautuminen, kärsivällinen tilaisuuden odottaminen ja "yksi laukaus, yksi tappo"-mentaliteetti kuulostavat kiehtovilta, mutta käytännössä tämä peli jättää toivomisen varaa.

Pelaajalle ei jätetä mahdollisuutta välttyä suoralta taistelulta, kuten oikeat tarkka-ampujat tekevät. Nihkeästi näkösuojia sisältävät kartat, ahtaat näkymät tarjoava kamera, surkea äänisuunnittelu ja norsuvauvan ketteryydellä liikkuva pelihahmo johtavat ennemmin tai myöhemmin täyden sotatilan syttymiseen. Sniputtelu on edelleen älyttömän hauskaa, mutta minkään muun aseen käyttö ei ole. Kolmensadan metrin päästä nappiin napsahtaneen otsalaukauksen vapauttamat endorfiinit hukkuvat välittömästi vitutushormonien aallon alle, kun joka puolelta kimppuun käyviin vihollisiin ei toisaalta osu yksikään konepistoolin luoti, eikä niiltä toisaalta pysty suojatutumaan, koska supertaistelija ei juuri nyt osaa.

Sniper Elite V2 Remastered on kuppaisen köyhä turhautumissimulaattori, joka tekee yhden asian tosi hyvin ja kaiken muun huonosti.