Biomutant sijoittuu maailmanlopun jälkeiseen todellisuuteen, jossa ihmiskunta on heittänyt lusikkansa nurkkaan ruuttaamalla öljyä ja muuta roskaa pitkin pihojaan ja tuhoamalla puitteet oman elonsa onnistumiseksi. Toisen roska on taas kerran toisen aarre, ainakin osittain, koska jäljelle jääneet elukkayhteisöt ovat moskan vuoksi mutatoituneet uusiksi eliömuodoiksi. Hyvänä esimerkkinä päähahmojen paikkaa pitävät jyrsijäelikot, jotka ovat luoneet omia yhteisöjään, alkaneet harrastamaan itämaisia kamppailulajeja ja oppineet ammuskelemaan pienillä ampuma-aseilla.
Papana on kuitenkin jälleen lentämässä tuulettimeen ja loppu on taas lähellä. Suuret maailmansyöjä-hirviöt ovat alkaneet järsimään elämän puun juuria, ja pelaajan luoman tappelutapiirin onkin hakattava nämä hirvitykset hakkelukseksi ja yhdistettävä sotivat sopuliheimot yhteen rauhan ja rakkauden takaamiseksi. Tai sitten vain tapettava ihan kaikki, valinta on ropellushenkisesti pelaajalla itsellään.
Mätkijämarsun monet muodot
Hahmonluonti on toteutettu hauskasti. Pelaaja saa valita mieleisensä hiirulaislajin, joista jokainen on etevä jossain ominaisuudessa, olipa kyseessä vaikkapa PSI-voimia ruokkiva älykkyys, nopeutta antava jäntevyys tai miekkavahinkoa buustaava voima. Loppuviimeksi valinta on melkotavalla kosmeettinen, koska lopulliset ominaisuudet valitaan tietysti itse. Hassuksi homman tekee se, että hahmon ulkonäkö muuttuu ominaisuuksia lisäämällä. Mikäli pelaaja haluaa tehdä mahdollisimman älykkään otuksen, on lopputuloksena pienivartaloinen, isopäinen pallokorva. Voimaan satsatessa tulos on taas päinvastainen ja niin edelleen. Omalle opossumille saa myös toki valita värin, sekä millaisia vastustuskykyjä tällä on erilaisia maastosta löytyviä saasteita vastaan.
Seuraavaksi valitaan yksi viidestä hahmoluokasta, jotka määräytyvät lähinnä sen mukaan, mitä aseita pelaaja haluaa käyttää. Itse valitsin Saboteurin, joka voi käyttää kevyempiä teräaseita molemmissa tassuissaan ja on erityisen vikkelä viiksekäs. Pelin kulkiessa eteenpäin kehitin lähinnä hahmon vikkelyyttä ja onnekkuutta, mikä lisäsi kriittisten iskujen mahdollisuutta. Peligenrelle tyypillisesti omalle hahmolle aukeaa uusia erikoisliikkeitä, perkkejä ja muita pisteitä seuraavalle tasolle siirryttäessä, joilla lisätä tappelupotentiaalia tai vastustuskykyjä.
Heti hahmon luonnin jälkeen tuotos esittelee oman moraalisysteeminsä, joka on melkoisen tuttu BioWaren pelituotannosta. Valinnat ovat melkoisen mustavalkoisia, joissa lähinnä valitaan haluaako teosta pelata hyviksenä vai pahiksena. Näillä kerätään valon ja pimeän puolen pisteitä, jotka taas avaavat tulevaisuudessa uusia dialogimahdollisuuksia sekä erilaisia PSI-voimia.
Maailman kauneimmat viemärit
Tästä alkaa suhteellisen pitkä tutustumispätkä, jonka aikana peli tuntuu vielä todella mukavalta. Ensimmäisenä kiinnitin kauniin ympäristön lisäksi huomiota hahmon liikkuvuuteen. Sapeleilla sotiva siimahäntä ohjautuu maastossa todella kivuttomasti ja tappelu on tutulta tuoksahtavaa Devil May Cry -sarjaan tutustuneille. Tämä taistelusysteemi tuntuu Biomutantin maailmassa todella luontevalta. Ja kaunishan peli on, siitä ei pääse mihinkään — jopa satunnaiset viemäriosuudet näyttävät näteiltä ja valaistuskin toimii oikein mukavasti. Vaikka peli selkeästi lainailee mekaniikkoja useammasta tekeleestä, ovat devaajat onnistuneet luomaan paketin omanlaisekseen ja mukavan freesiksi kokemukseksi.
Teoksessa on todella paljon sälää, jolla voi rakennella uusia aseita ja vahvistaa vaatetusta. Myöhemmin myös kulkupelejä löytyy erilaisia, omasta vesiskootterista taistelubottiin. Murhanhimosta muhiseva marsupilami oppii myös pelin aikana kesyttämään erilaisia isompia elikoita ratsuikseen ja voipa pelissä avata itselleen myös esimerkiksi riippuliitimen, jolla suhata ilmojen halki Batmania leikkien.
Pieni peliyhtiö on käyttänyt mukavasti kekseliäisyyttä ropelluselementtien lisäämiseksi avaraan maailmaan pienellä porukalla. Yhtenä esimerkkinä nostan esille dialogin. Monissa nykyisissä videoroolipeleissä ääninäyttely tulee kalliiksi, koska erilaista dialogia tällaisissa tuotoksissa on paljon. Biomutantissa kaikki elikot mumisevat omaa mitään tarkoittamatonta möpötyskieltään, ja yksi mukavankuuloinen kertojaääni kääntää kaiken dialogin ihmiskielelle ja kommentoi samalla maailmaa reissun edetessä. Sitä, kuinka usein tämä kertoja höpisee, voidaan säätää valikosta.
Hiipivä hilleri, piilotettu puolikypsyys
Teoksen ongelmat ja onttous alkavat kuitenkin nostaa ikävästi päätään kunhan jekkupotkuja jumppaava jyrsijä pääsee avoimeen maailmaan ja suorittamaan erilaisia tehtäviä. Anteeksi, sanoin erilaisia — tehtävät ovat keskenään hyvin samanlaisia.
Maailman tutkiminen on se pelin hauskin puoli kartan monimuotoisuuden ja ulkonäön vuoksi, mutta ikävä kyllä tuotantotiimi ei ole tuntunut palkanneen kummoista käsikirjoittajaa joukkoihinsa. Mainitsin aiemmin kaikenlaisen sälän ja krääsän, joita pelaaja voi hankkia. No, jokainen sivu- ja päätehtävä on itseasiassa juuri tätä: erilaisen sälän hankkimista taisteluihin valmistautuessa, tai sitten vain kosmeettisista syistä. On mahtavaa, että pelistä löytyy paljon kosmeettisia valintoja: nököhampaisesta ninjasta saa tehtyä melkotavalla minkä näköisen tahtoo, samoin kulkuvälineistä, mutta tässä tuppaa olemaan koko pelin ydin. Aivotonta ja hauskaa mätkettä vaaliville tekele on oikein reipas tapa tappaa aikaa, mutta varsinkin ropellusmielessä jatkuvat esineiden etsimistehtävät ovat vanha sudenkuoppa ja omiaan tylsistyttämään kokemusta.
Mainitsin myös aiemmin pelin kertojan, ja vaikka kertojaääni onkin oikein mukava, tämä ei auta lainkaan tekemään sivuhahmoista persoonallisempia. Kaikki hahmot näyttävät todella uniikeilta, mutta erilaisia persoonia heillä ei ole, heillä on vain harrastuksia. Yksi tykkää uida, yksi rakennella, yksi juopotella ja siinäpä se. Kun olet jutellut muutamalle hahmolle, tuntuu kuin olisit jo jutellut kaikille ja homma alkaa tuntumaan turhauttavalta. Lupaavan alun jälkeen huomasin olevani jatkuvasti vain tylsistyneempi tässä kauniisti tehdyssä avarassa maailmassa jopa ärtyneisyyteen asti, mikä tuntui melko yllättävältä.
Biomutant on peli, jossa tekniikkaan ja ulkonäköön on panostettu todella kovasti, mutta käsikirjoitus on nakattu romukoppaan. Mikäli tämä ja itseään todella pahasti toistavat tehtävät eivät haittaa, voi peliä suositella oikein lämpimästi. Itselleni peli oli pidemmän päälle pettymys, mutta jään mielenkiinnolla odottamaan miten Experiment 101 tulee kehittämään ideaa eteenpäin. Tästä teoksesta ei nimittäin potentiaalia puutu, se on ollut ristiriitaisen kokemuksen aikana yksi varma asia.
