Maailmanloppu on kaunis ja lopeensa tylsä paikka vailla kiinnostavaa sisältöä

Maailma loppui

Days Gone jäljittelee lähintä kilpailijaansa The Last of Usia yllättävän tarkasti. Maailmanlopun ensimmäisistä hetkistä käynnistyvä toiminta starttaa tragedialla, jonka jälkeen hypätään useita vuosia tuhon jälkeiseen joutomaahan. Päähenkilönä on mörisevä antisankari, jonka yrmeää menoa motivoi kuolleeksi julistettu nainen. Maailma hänen ympärillään on stereotyyppinen helvetti, jossa zombien lisäksi saa varoa ryöväreitä ja kaheleita uskonlahkoja.

Huvittavaa kyllä, Days Gone kokee tragedian sen verran toimivana ratkaisuna, että se toistaa sen heti alkutekstien jälkeen. Päähenkilö, Deacon St. John ja hänen kaverinsa Boozer joutuvat väijytyksen kohteeksi, jonka seurauksena Boozer vammautuu. Yhteinen unelma matkasta kohti pohjoisia maisemia joutuu odottamaan. Kaiken kukkuraksi St. Johnin pyörä pöllitään, ja raavas jengiläinen joutuu ajamaan piskuisella mopolla pitkän tovin. Koko ajan partaansa muristen luonnollisesti.

Tähän ympätään mukaan kilpailevia uudisraivaajia, maantierosvoja ja salaperäinen hallituksen tutkimusryhmä NERO, niin johan on soppa valmis. Yhtäkään yllättävää juonenkäännettä on kuitenkin turha odottaa, Days Gone seuraa valmista muottia orjallisesti.

Ihminen alkoi

Remasteroitu PC-versio näyttää huikealta. Viimein mistään ei tarvitse tinkiä ja se näkyy jokaisessa puussa ja männynkävyssä. Ei uskoisi, että kyseessä on jo muutaman vuoden vanha peli. Omalla masiinalla (i7-9700k, RTX 3080, 32gb DDR4) kokonaisuus rullaa 4K-resoluutiolla moitteetta. Jopa ultrawide-näytöllä vaativa toiminta pysyy selkeänä ja saa pelaajan haukkomaan henkeä. Näin tätä kuuluukin pelata.

Ainoastaan hahmojen animaatiot kärsivät kankeudesta. Suun liikkeet tuntuvat jumittavan turhankin usein ja välillä viholliset singahtavat ihan eri suuntiin ilman varoitusta. Eräällä reissulla törmäsin peuraan, joka jäätyi paikoilleen sekunniksi, jonka jälkeen syöksyi pää edellä kohti avaruutta hirveää vauhtia. Kauneusvirheitähän nämä ovat, samanlaisia kuin mitä nähtiin Horizon Zero Dawnissa, mutta huomattavia kuitenkin.

Pelin audiovisuaalinen puoli on kauttaaltaan yhtä juhlaa. Jylhä ja mehevä äänisuunnittelu saa maailman elämään paremmin kuin yhdessäkään muussa lajityypin edustajassa. Moottoripyörät kuulostavat huikeilta ja tapa jolla renkaiden ääni vaihtuu eri pinnoilla saumattomasti ilahduttaa joka kerta.

On siis harmillista, että ääninäyttely on sitten kauttaaltaan surkeaa. Varsinkin St. John on tympeä mumisija, jonka ainoat tasot tuntuvat olevan psykoottista jurinaa tai mielipuolista huutoa. Hänen estityksestään ei löydy minkäänlaista välimaastoa. Sivuhahmot ovat tusinakliseitä, eikä kellään tunnu olevan mitään mielenkiintoista sanottavaa. Onneksi kukaan ei myöskään tule saarnaamaan päähenkilön murhanhimosta, jota jatkuva toiminta ruokkii. Vastaavanlainen lapsellinen moralisointi söi The Last of Usin jatko-osan nautittavuutta entisestään, eikä sellaisesta tässä onneksi tarvitse välittää.

Sisällön köyhyys

Komeasta ulkokuoresta huolimatta Days Gone on edelleen tavattoman tylsä peli. Juoni on ennalta-arvattavaa toistoa paremmista maailmanlopun kliseistä, eikä kaunis maailma sisällä oikeastaan mitään jännittävää. Visuaalinen ilme häikäisee, mutta paikkoihin pääseminen on typerryttävien esteiden takana, jotka eivät saa matkaa tuntumaan seikkailulta vaan turhauttavalta väännöltä keston pitkittämiseksi.

Pitkästyminen iskee päin kasvoja heti alussa. St. Johnin pitää päästä pitkälle vuorten takana siintävälle kaivokselle, jossa tarinan seuraava tynkä odottaa poimimista. Paikka ei sinänsä ole kaukana, mutta pienelle seesteiselle ajoreissulle on paikkansa muuten toimintaa tulvillaan olevassa pelissä. Heti ensimmäisen kulman takana odottaa kuitenkin väijytys, jota en halua alkaa selvittelemään. Yrittäessäni ajaa pois, tarkka-ampuja tiputtaa minut prätkän selästä ja kahakka on pakko hoidella pois alta.

Ei hätää, näitä sattuu. Vajaat sata metriä myöhemmin St. John törmää kuitenkin tunneliin, jossa identtiset autot estävät kulkemisen kymmenen metrin välein. Nämä pitää työntää pois tieltä ja toivoa, että paikallinen zombie-väestö ei kuule mitään. Tunnelista selviydyttyä odottaakin jo toinen väijytys, ja sitä rataa yhtä syöttöä.

Muualla sitten tyhjennetään pesiä, kerätään laastareita ja muuta jonninjoutavaa roskaa, josta voi sitten rakentaa lajityypin tuttuja aseita ja piristeitä. Kaikki on niin tuttua ja turvallista, että jopa pelin harvat yllätykset maistuvat puulta. Miten ihmeessä esimerkiksi niinkin uskaliaasta ja sydäntä raastavasta lisäyksestä kuin lapsi-zombiet on saatu näin mauttomia?

Tämä jatkuva saman materiaalin toistaminen on laiskaa ja pelaajan ajan tuhlausta. Se ei lisää mitään maailmaan, eikä auta immersion kanssa. Pelimaailmassa on harhausko, jonka mukaan isoihin tripla-A-peleihin pitää änkeä tuhottomasti tekemistä, mutta ei lainkaan variaatiota. Näin ollen Days Gone sisältää ehkä tusinan verran tehtäviä, jotka toistavat itseään satoja kertoja yhden läpipeluun aikana.

Kaikki hajoaa

Sama valitus pätee helposti rikkoutuviin aseisiin ja moottoripyörään. Varsinkin kulkuvälinettä saa jatkuvasti paapoa, sillä pienikin kolhu rikkoo hennon vehkeen. Lyhyetkin matkat kuluttavat bensaa kuin viimeistä päivää, eikä metsissä tarpominen ole hehkeää puuhaa.

Ongelma onkin, ettei kumpikaan näistä mekaniikoista ole perusteltua millään tasolla. Bensaa löytyy joka nurkan takaa, ja aseita sitäkin runsaammin. Mitä pidemmälle tarina etenee sitä enemmän löytyy myös panoksia pistooleihin. Painotus on jatkuvalla toiminnalla, joten runsas varustus on periaatteessa pakollista. Näin ollen tankin täyttäminen ja aseiden korjaaminen on vain yksi turha lisä pidentämään pelisession pituutta.

Days Gonesta löytyy myös muut pakolliset lisät. Eläimiä voi metsästää ja niiden lihaa myydä, puita ja juureksia keräämällä saa kaupattavaa ja rakenneltavaa, ja kaikkialla on kauppoja pikaisia parannuksia varten. St. John ei pysty syystä tai toisesta kantamaan kuin muutamaa kuppaista asetta mukanaan, mutta onneksi maailmasta löytyy maagisia säilytyslaatikoita, joista voi käydä vaihtamassa arsenaalia.

Maailmanloppua odotellessa

Valituksista huolimatta on mukava nähdä, että Sony on päättänyt antaa entisille yksinoikeuksille uuden elämän muillakin alustoilla. Hyviä maailmanlopun pelejä on erittäin harvassa, ja vaikka Days Gone ei ole se odotettu vastaus tähän kuivuuteen, tarjoaa se lajityypin faneille edes jotain pelattavaa.

Mutta samalla se on turhauttava kokemus, josta toivoo jatkuvasti parempaa kuin mihin se pystyy. Pelin maailma on häkellyttävän komeasti koostettu kokonaisuus, johon haluaisi uppoutua tunneiksi kerrallaan. Ikävä kyllä surkeat pelimekaniikat ja ponneton rytmitys törppäävät kaiken innon heti alkuunsa.

Vaikka jatko-osaa ei vielä virallisesti ole horisontissa, ehkä kehittäjä Bend Studios löytää tulevaisuudessa sen kultaisen keskitien jota pitkin Days Gone välillä kiihdyttää.