Kukapa olisi silloin ajatellut, miten ajankohtaisia studion pelit olisivatkaan vielä tänäkin päivänä. Oddworld-sarja on ensiosistaan lähtien käsitellyt esimerkiksi kapitalismia, yltiöpäistä tehostamista, luokkaeroja, köyhyyttä, rotusyrjintää ja tuoton pakonomaista maksimointia. Aika näyttää, miten oikea maailma lopulta asettuu, kun koronakriisi vihdoin päättyy.
Toki myös Oddworld Inhabitants on syyllistynyt vuosien saatossa monien muiden pelitalojen tavoin työntekijöiden kuormittamiseen julkaisupäivän puskiessa päälle, mutta yleensä syypäänä on ollut enemmänkin julkaisijan sanelema epäreilu aikataulu. Jo alkuajoista lähtien Oddworldin johto osti projektien aikana toimistolle esimerkiksi hedelmiä ja vihanneksia, jotta henkilökunta ei söisi verisuoniaan tukkoon ”mäkkärisafkan” turvin. Epäilen vahvasti, että tätä toimintatapaa on jälkikäteen kiitelty.
Messevä muodonmuutos
Oddworld: Soulstorm on uudelleenkuvaus vuonna 1998 ilmestyneestä Oddworld: Abe’s Exoddus -pelistä. Jos edeltävä osa New ’n’ Tasty oli pitkälti graafisesti ehostettu Oddworld: Abe’s Oddysee, on Soulstorm sen verran erilainen näkemys lähdemateriaaliinsa nähden, että sen alkuperää ei tunnistaisi ilman perinpohjaista selvitystyötä. Oddworld-sarjan uusin osa jatkaa toki samoilla teemoilla kuin edeltäjänsäkin, mutta tapahtumien kulku eroaa lähdeteoksestaan merkittävästi, etenkin laajuudeltaan.
Heti kärkeen on pakko sanoa, että Soulstormin välianimaatiot näyttävät kerrassaan upeilta. Juonenkuljetus poikkeaa ysärijuuriltaan huomattavasti, sillä esimerkiksi dialogia on aimo annos enemmän. Tämän lisäksi sarjalle ominainen vinksahtanut huumori ei valitettavasti välity samalla tavalla kuin ennen. New ’n’ Tastyssa mieleenpainuva hahmokavalkadi, tummanpuhuvat teemat ja huumori muodostivat mikstuuran, joka tuntui olevan ikuisesti ajaton ja on sitä edelleen. Soulstormista ei voi sanoa samaa. Maailma on kenties pahempi ja synkempi kuin koskaan, mutta nähtävästi uusin osa ei osaa nauraa itselleen lainkaan.
Ainoa hymyilyttävä detalji ja poikkeus sääntöön on se, kun Abe tervehtii esimerkiksi seinää vasaroivaa lajitoveriaan. Samalla sekunnilla turvakypärä lentää päästä ja mudokon ponkaisee innoissaan pystyyn. ”Työn orjat sorron yöstä nouskaa!”
Sorron lyhyt oppimäärä
Lyhykäisyydessään Oddworld: Soulstormin juoni menee jotakuinkin näin: Abe pelasti edellisen osan lopussa 300 kuomaansa ja kukisti pahan RuptureFarms-lihatehtaan kapiset kapitalistit eli Glukkonit. Nämä kartioaivot hallitsevat kuitenkin edelleen valtaosaa tienoon teollisuudesta kapinasta huolimatta. Glukkonit havittelevat tällä kertaa sankarimme rotua halpatyövoimaksi ja mikä pahinta, he ovat kehittäneet Soulstorm Brew -nimisen juoman, jonka avulla roistot saavat pahaa-aavistamattomat mudokonit riippuvaiseksi juomasta. Litkuun liittyy myös pari sen sortin kierrepalloa, että niitä en tässä paljasta.
Tarina lähtee kunnolla käyntiin, kun Abe kumppaneineen majailee läheisessä luolastossa. Glukkoneiden konekivääreillä varustetut kätyrit eli Sligit hyökkäävät ystäviemme turvapaikkaan ja kun laiheliinimme pääsevät pakenemaan pahisten kynsistä, seikkailu voi toden teolla alkaa.
Estradi on lavastettu, enää puuttuu tähdet
Oddworld: Soulstormin kenties vaikuttavin aspekti on mittasuhteet. Taso kerrallaan etenevä peli mallintaa kentän alkajaisiksi aina massiivisen alueen ja usein etenemisen aikana voikin tarkastella kauempana näkyvää ympäristöä. Samalla pelaaja tuntee itsensä todella pieneksi. Ympäristön tarkastelu kannattaa myös varautumisen kannalta, sillä ennen pitkää pelaaja saapuu itse juuri kiikaroimaansa lokaatioon.
Graafisesti puitteet ovat kunnossa vanhemmallakin raudalla, joskin PlayStation 4:n perusmallilla joutuu tyytymään heikkolaatuisempiin varjoihin sekä ajoittaiseen hidasteluun 30 freimin ruudunpäivityslukosta huolimatta. Pro-mallilla pelatessa saa sentään modernimmat varjot, mutta valitettavasti nekin bugittavat ja vilkkuvat välillä ärsyttävästi. Ruudunpäivitys pysyy sekin ennallaan, mutta on sentään huomattavasti vakaampi kuin vanhemmalla raudalla pelattaessa. Itse en PS4:n Pro-mallilla juuri hidastelua huomannut.
Arvosteluhetkellä pelin siloittelu jatkuu edelleen kehittäjä Oddworld Inhabitantsin toimesta. Arvostan tietenkin yhtiön aktiivisuutta korjausten suhteen, mutta teoksessa itsessään on niin pahoja perustavanlaatuisia ongelmia, että niihin eivät bugikorjauksetkaan todennäköisesti tepsi.
Sillä on joskus silmät ja joskus taas ei
Sanotaan se nyt tässä sen kummempia kiertelemättä: Oddworld: Soulstormia ei ole valtaosan ajasta kovinkaan kiva pelata. Sen pelilliset ongelmat ja pahimmillaan pahasti ontuva kenttäsuunnittelu saivat minussa esiin välttelykäyttäytyjän, joka pakoili vastuutaan viimeiseen asti. Jossain vaiheessa oli kuitenkin pakko tarttua ohjaimeen.
Abea ohjataan tatilla ristiohjaimen sijaan, joka on kaksiulotteisessa pelissä vähintäänkin erikoinen ratkaisu. Varsinkin, kun ukkelin ohjauksen viimeistely on jäänyt vähän puolitiehen. Liian usein ohjattavuus on epätarkkaa ja jopa joskus tuurikauppaa. Järkevän momentumin hahmottaminen tuntuu poskettoman vaikealta ottaen huomioon studion mittavan historian genren parissa.
Vaikka vihollisten näkökenttä on usein pelaajan nähtävissä, tuntuu sekin monesti siltä, että vihollisten silmälääkäri on virittänyt pahisten näön yhteentoista. Mudokon-lajitovereiden pelastaminen on minulle kunnia-asia, mutta laupiaana samarialaisena olemisesta on tehty tuhottoman vaikeaa ja hidasta. Edes haarautuvat loppuratkaisut eivät välttämättä houkuttele kauheasti tekemään ylimääräisiä ponnisteluja.
Tavallaan ymmärrän tekijöiden vision oikein hyvin. Satojen rotukaimojen pelastamisen pitääkin tuntua vaivalloiselta. Siitä ei vain ole saatu kauhean mielekästä peliä aikaiseksi.
Aivan oma lukunsa on osuudet, joissa mudokonit kirmaavat kohti vapautta ja kiipeävät tikkaita pitkin. Sligit ilmestyvät parahiksi joka puolelta ammuskelemaan, joten Aben tehtäväksi jää tuhota kaikki körmyt. Joka ikinen kerta tämä ”kiva pikku minipeli” on käytännössä muistipeli, jota ei voi läpäistä ensimmäisellä kerralla edes Houdini. Näitä osuuksia saa joka kerta yrittää kymmeniä kertoja, kunnes vihdoin muistat joka ikisen konekivääritoopen ja saat täten tapettua Sligit sekä selvitettyä kohdan. Paitsi ettei sekään riitä, vaan täytyy olla muistamisen ohella myös hemmetin nopea liikkeissään.
Älä sorki, jos se toimii
Syy, miksi vuonna 2014 ilmestynyt New ’n’ Tasty toimi niin hyvin, oli yksinkertaisuudessaan se, että esikuvana toiminutta Abe’s Oddyseetä oli päivitetty juuri oikeista paikoista. Se ei tarvinnut mitään poppakonsteja ja väkisin keksittyjä uudistuksia ollakseen edelleen hyvä peli! Useammin esiintyvät tallennuspisteet ja nätimpi grafiikka riittivät tekemään siitä miellyttävän pelikokemuksen moderninkin pelaajan silmissä.
Soulstorm keulii mopolla moottoritielle. Uudistukset, kuten tuplahyppy, aseiden ja pommien valmistaminen sekä ylipäätään isompi rojukavalkadi eivät suoranaisesti pilaa peliä, mutta ne hidastavat jo ennestään matelevaa etenemistä entisestään. Huomionarvoista on myös se, ettei kontrolleista ole tarvinnut valittaa aiemmin Oddworld-sarjan kohdalla. Kerta se on ensimmäinenkin.
Oddworld: Soulstorm ei ole läpeensä huono peli. Sen estetiikka miellyttää sekä silmää että korvaa ja omintakeinen maailma vetää niin hillittömästi puoleensa, että kärsivällinen pelaaja suorittaa seikkailun todennäköisesti loppuun. Paino sanalla suorittaa, sillä useimpien kohtien läpäisyä saa yrittää lukuisia kertoja.
Arvostan sitä, että Oddworld Inhabitants on lähtenyt rohkeasti kokeilemaan jotain uutta ja päivittämään pelisarjaa. Valitettavasti tekijöiden hillitön kunnianhimo ei ole välittynyt ruudulle kovin hyvin. Olisiko Lorne Lanningin ja Sherry McKennan kenties aika palata juurilleen animaatioiden pariin? "Outomaailmassa" on nimittäin taatusti vielä kosolti nähtävää.
Mennyt ei innosta uudellakaan sukupolvella (Joonatan Itkonen)
PlayStation viitosella pelattuna Soulstorm ei häikäise. Vaikka ruudunpäivitys on valtaosin tasaista, kuvaa vaivaa hienoinen rosoisuus ja erilaisten tekstuurien suttuinen ulkoasu. Hahmot jumittavat välillä miten lystää, eivätkä uudistetut kontrollit toimi läheskään yhtä tiukasti kuin toista vuosikymmentä sitten. Myös uudet pelimekaniikat tuntuvat päälleliimatuilta.
Soulstorm on kurjassa jamassa, vaikkakin se on itseaiheutettua. Nostalgian hyväksikäyttö harvoin tuottaa toivottuja lopputuloksia. Nyt peli ei onnistu tavoittamaan sitä maagista fiilistä, jota alkuperäinen sarja kylvi voitokkaasti, mutta se ei myöskään uudista itseään tarpeeksi voidakseen olla kyllin erilainen uutuus. Lopputulos on vähän siellä sun täällä, eikä kumpikaan osapuoli yksinkertaisesti hurmaa tarpeeksi, että siihen jaksaisi panostaa aikaa. Varsinkin kun uudet kilpailijat ovat tehneet saman satiirin jo paremmin.
Ken menneitä muistaa
Nostalgia on vaikea ala, jossa miltei jokainen projekti onnistuu kompuroimaan. Periaatteessa pitäisi päivittää kaikkea, mutta kumartaa menneille. Iskeä silmää pitkäaikaisille faneille, mutta samalla maalailla uutta horisonttia tulokkaille. Jopa Tähtien sodalla on ollut vaikeuksia tämän nuorallatanssin kanssa, ja se on sentään yksi ikonisimpia elokuvasarjoja maailmassa. Miten Oddworld, tuo pienen porukan lempilapsi, joka jäi isompien pelien varjoon jo 90-luvulla voisi edes onnistua samalla saralla?
Heikosti, kuuluu vastaus. Soulstormin tasapainoilu on alusta asti tuskallista katsottavaa. Pelinä se uudistaa mekanismeja vain sen verran, ettei sitä voisi väittää vanhentuneeksi. Mutta samalla mikään ei tunnu uudelta, saati nostalgiselta.
Pelatessa muistuu mieleen Bruce Springsteenin klassikko Glory Days. Laulussa kertoja kohtaa pienessä lähiöpubissa tuttuja menneisyydestä, ja yhdessä muistellaan miten edessä aikanaan häämötti lupaava tulevaisuus. Soulstormin viittaukset tuntuvat samoilta kuluneilta verestyksiltä. Vaikeasti tavoiteltavilta häivähdyksiltä lapsuutta, joka elää subjektiivisessa tyhjiössä. Onhan niitä hetkiä mahdollista muistaa, mutta niiden arvo on mitätön.
Sylttytehtaan vapaustaistelija
On toki kiva nähdä Abe jälleen, mutta samalla hieman surullista huomata ettei fanien rakastama työväen sankari ole edistynyt tippaakaan viime kerrasta. Vaikka aiemmissa osissa tehtaan pojasta kasvoi Che Guevaran kaltainen myyttinen vapaustaistelija, Soulstorm kirjoittaa rivakasti historiaa uusiksi ja aloittaa kaiken alusta jälleen kerran. Edellinen uusintaversio, New ’n’ Tasty, kompastui samaan mahtipontisuuteen. Kaikki tehdään isommin ja paremmin, vaikka vanhassa ei olisi ollut mitään vikaa.
Oddworld-sarja ei koskaan ollut tunnettu hienovaraisesta tarinankerronnasta, mutta päätös muokata mytologiaa tuntuu silti hassulta. Abe ei kuitenkaan ole Marion kaltainen ikoni, eikä pelillä varmasti ole niin paljon faneja etteikö uusi hahmo olisi toiminut ihan yhtä hyvin. Varsinkin kun Munch’s Oddysee ja Stranger’s Wrath todistivat, että oudossa maailmassa olisi tilaa muillekin.
Myös alkuperäisten osien rosoisuus loistaa poissaolollaan. Siinä missä Abe’s Oddysee kylpi mustassa huumorissa ja väkevässä satiirissa, Soulstorm varoo ottamasta kantaa oikeastaan mihinkään. Mytologiaa nähdään toki huomattavasti enemmän, mikä on vain hyvästä, mutta Oddworldin maailma tuntuu samalla entistä pienemmältä. Kaikki pyörii vain muutaman hahmon ympärillä, eikä uusista tuulista ole tietoakaan.
Ehkä on vain aika hyväksyä, että jotkin asiat kuuluvat menneisyyteen.
