Lentäviä lautasia?
Pelaan harvemmin samoja teoksia läpi useampaa kertaa. Playdead-studion loistelias Inside tekee poikkeuksen sääntöön, sillä vierailen tummanpuhuvan tarinan luona säännöllisesti. Se on mielestäni lähes täydellinen peli: sopivan pituinen, audiovisuaalisesti upea, teknisesti hiottu mestariteos. Siinä mielessä olen todennäköisesti väärä ihminen arvostelemaan Playdeadin toisen perustajajäsenen, Dino Pattin, uuden Jumpship-studion debyyttijulkaisua, sillä odotuksiani on liki mahdoton täyttää. Tieteisseikkailu Somerville seisoo kuitenkin omilla jaloillaan kertoen koruttoman tarinan perheestä keskellä ulkoavaruuden invaasiota.
Tekijätiimin taiteellinen ammattitaito ja visio näkyvät alusta asti. Tunnelmallinen intro esittelee pelaajan Somervillen kauniiseen maailmaan, kun pimeyttä etuvaloillaan leikkaava auto saapuu matkansa päätteeksi rauhalliseen kotipihaan. Reissun rasittamat vanhemmat ja taapero nukahtavat sohvan lämpöön koiran torkkuessa jaloissa, kunnes television myöhäisohjelma kääntyy hätäuutislähetykseen ja taivas värjäytyy violetiksi maailmojen sodan alettua. Kaaoksessa perhe ajautuu toisistaan erilleen. Alkaa isän vaarallinen matka kohti mahdollista jälleennäkemistä.
Tutulla kaavalla
Somerville sijoittuu vasemmanpuoleisen liikenteen ja miljöönsä perusteella Brittein saarille. Kotoisan omakotitalon piha muuttuu hetkessä taistelutantereeksi, kun valtavat monumentit ilmestyvät taivaalle hävittäjien yrittäessä vastata tuleen. Lähtökohta on sekoitus Maailmojen sota- ja Independence Day -elokuvia: ihminen päätyy nopeasti saalistajasta saalistettavaksi.
Samalla tavalla kuin Insidessa, Somerville luottaa sivulta päin kuvattuun toimintaseikkailuun, jossa ratkotaan pulmia ja väistellään kuolettavia vaaroja, mutta hahmolla pystyy tällä kertaa liikkumaan myös syvyyssuuntaan. Suurta vaikutusta muutoksella ei ole, mitä nyt vaihtuvat kamerakulmat luovat tyylikkäitä ja tunnelmallisia maisemia kaaoksen keskelle. Fysiikkapohjaiset puzzlet on pidetty miellyttävän suoraviivaisina, jotta matka soljuu koko ajan eteenpäin. Kestoa pelillä on muutama tunti.
Kontrollit on pidetty minimissä: A-napilla tehdään kaikki toiminnot, ja liipaisimet aktivoivat eräänlaiset erikoiskyvyt. Hahmo pystyy kiipeämään pieniä esteitä, mutta esimerkiksi hyppääminen ja juokseminen rajoittuvat vain ennalta määrättyihin tilanteisiin. Ohjattavuudesta puuttuu tietynlainen napakkuus ja tarkkuus, jonka huomaa varsinkin toimintapainotteissa tilanteissa. Ajoittain tuntuu kuin pelaaja toimisi eräänlaisena sivusta tarkkailijana ensisijaisen kokijan sijaan. Tunnetta vahvistetaan staattisilla kuvakulmilla sekä pelkillä eleillä kerrotulla kommunikaatiolla. Ratkaisu toimii ja luo tunnetta ihmiskontakteihin, kiitos erinomaisen animaatiojäljen, mutta loppupuolella olisin kaivannut tarinalle selkeyttä ja parempaa rytmitystä. Suurille, tunteikkaille hetkille ei anneta tarpeeksi aikaa.
Hiljainen on kaunista
Viimeinen kolmannes luottaa paljon unenomaisiin osuuksiin, joiden merkitys jättää monia asioita tulkinnan varaan, mutta samalla etenemisen rytmi katoaa. Tarina toimiikin toisella läpipeluukerralla huomattavasti paremmin, sillä pelaaja ehtii keskittyä upeaan, yksityiskohtaiseen ympäristöön. Somervillen suurin vahvuus on Jumpshipin kyky luoda uskottavia asutuksia, hylättyjä taloja, kaaoksen jälkeisiä moottoriteitä. Tunnelmaa vahvistetaan karsitun realistisella äänimaailmalla, jossa musiikkia käytetään tehokeinona vain harvoin. Täydellisyyttä hipova taidesuunnittelu tuntuu olevan Pattin projektien DNA:ssa.
Pienet viimeistelemättömyydet ohjattavuudessa vievät Somervillen terävimmän otteen. Se on siitä huolimatta kaunis, jännittävä ja ennen kaikkea tekijöidensä näköinen scifi-tarina, jonka taiteelliset ominaisuudet voittavat käsikirjoituksen rytmityshaasteet. Eiköhän tämänkin pariin tule palattua.
