Seuraavaksi Jimillä, Subilla ja Livillä
Pidän Supermassiven kauhupeleistä jo ihan konseptitasolla. Ryhmä erilaisia ihmisiä pistetään yhdessä keskelle ei-mitään samalla, kun kuolettavat vaarat vaanivat jokaisen kulman takana. Selviytyminen ja ryhmädynamiikka jätetään pelaajan käsiin. Erinomainen Until Dawn loi The Dark Pictures Anthologylle pohjatyöt. Sarja on keskittynyt neljä nimikettä sisältävällä ensimmäisellä kaudellaan lainailemaan eri kauhugenrejen klassikoilta. Vaikka avausosa Man of Medan ei suoranaisesti vakuuttanut, on tekijäporukka nostanut teosten tasoa tasaisesti. Niin Little Hope kuin House of Ashes olivat viihdyttäviä verikekkereitä, eikä The Devil in Me tee poikkeusta. Tällä kertaa myös yliluonnolliset olennot jätetään varjoihin.
Tarinan keskiössä on oikea, 1800-luvun loppupuolella toiminut sarjamurhaaja tohtori Henry Howard Holmes. Chicagon maailmannäyttelyn yhteydessä ihmisiä kiduttanut ja murhannut hotellinpitäjä Holmes herättää edelleen kiinnostusta B-luokan rikosdokkareita työstävässä Lonnit Entertainmentissa, jonka perustaja Charlie Lonnit junailee ryhmänsä syrjäiselle saarelle haastattelemaan asiasta kiinnostunutta keräilijää, Granthem Du'Metiä. Parhaat päivänsä nähneen saaren keskiössä on replika Holmesin hotellista, eikä aikaakaan, kun työkeikka kääntyy selviytymistaisteluksi Saw-elokuvien hengessä. Viidestä päähenkilöstä koostuva ryhmä yrittää vältellä brutaaleja kuolemia, mutta mitä enemmän he rimpuilevat vastaan, sitä sairaammaksi Du’Metin peli muuttuu.
Teurastettavina ovat ohjaaja Charlie Lonnit (Paul Kaye), kameran edessä työskentelevä Kate Wilder (Jessie Buckley), Katen ex- ja kameramies Mark Nestor (Fehinti Balogun), valoista vastaava Jamie Tiergan (Gloria Obianyo) sekä harjoittelija Erin Keenan (Nikki Patel). Ei kovin muistettava porukka, mutta varmasti tyhmin ja varomattomin.
Jokainen ovi on mahdollisuus
Pelimekaniikat eivät ole muuttuneet paljoa, vaan edelleen hahmoja ohjataan yksi kerrallaan pimeissä, niskakarvat pystyyn nostavissa ympäristöissä. Välillä tehdään valintoja, koetellaan reaktioita ja jutellaan parisuhteista puukkomiehen hengittäessä niskaan. Tyypit osaavat tällä kertaa myös kiivetä auttavasti ja kantavat muutamia löytämiään esineitä mukanaan. Pieniä viilauksia, jotka eivät muuta kokemusta oikeastaan lainkaan. Jos joku tärkeä ovi on lukossa, avain löytyy kätevästi aina viiden metrin säteellä lukosta.
The Dark Pictures -sarjan nimikkeet nojaavat sen sijaan vahvasti käsikirjoituksen toimivuuteen. Tällä osa-alueella The Devil in Me ei tarjoa tarpeeksi nostaakseen sarjaa seuraavalla tasolle, vaikka se onkin ihan pätevä lisäys aiempaan kolmikkoon. Tarina esittelee liikaa kauhuelokuvien kliseitä. Hitaasti perässä laahustava murhaaja tuntuu ehtivän joka paikkaan hehtaarin kokoisella tontilla, vaikka filmiporukan jäsenet säntäilevät tyypilliseen tapaan yksinään alueen eri kolkissa. Ja hän myös nousee Michael Myersin tapaan ylös, vaikka saisi kuinka osumaa. Joku voisi myös mainita koko saaren kattavasta kamera- ja valvontajärjestelmästä ja muusta infrastruktuurista, jonka rakentamiseen on mennyt iän ja terveyden lisäksi melkoinen kassillinen rahaa.
Mutta juonen uskottavuutta syö eniten typerät päähahmot, jotka juoksevat silmät kiinni jokaisesta avoimesta ovesta – tarkistamatta meneekö ovi takana kiinni tai onko kyseinen huone kenties polttouuni, pakastin tai kaasukammio? Kolmannella kerralla samojen hahmojen astellessa vapaaehtoisesti pieneen tilaan, jossa on panssarilasi ja valkoiset kaakeliseinät, katsojakin alkaa kyseenalaistamaan heidän järkevyytensä. Epäloogiset päätökset ärsyttivät paikoin enemmän kuin aiemmissa osissa, vaikka tietynlainen sinisilmäisyys kuuluu kauhun toteutukseen. Silti kommentit ”Se on vain verta. Ehkä isäntä on raahannut jotain eläintä täällä.” tai ”Odota tässä, menemme vain kulman taakse.” menettävät hohtoaan. Kuka raahaa eläintä pitkin hotellin aulaa, tai miksi jätätte juuri trauman kärsineen ihmisen yksin omaan huoneeseensa? Kysyn vain!
Liekö sitten laadunvalvonnassa ollut kiirettä juuri ilmestyneen The Quarryn takia, mutta läpipeluun aikana eteen tuli myös useampi ärsyttävä bugi. Tekstit jäivät näkyviin puheiden jälkeen, hahmot jumittivat oudoissa paikoissa, tekstuurit latasivat muutamia kertoja myöhässä, enkä saanut esimerkiksi saavutusta läpipeluusta ollenkaan. Pienet viimeistelemättömyydet rikkovat immersiota jännittävässä hetkessä.
Kohti seuraavaa kautta
Valituksista huolimatta The Devil in Me on hauska ja toimiva lisäys sekä oiva päätös antologiasarjan ensimmäiselle kaudelle. Tarina tarjoaa tarpeeksi pelon tunnetta sekä läheltä piti -tilanteita, jotta sen parissa puristaa ohjainta muutaman illan. Joko yksin tai yhdessä. Harmittavasti nimike kärsii bugisuuden lisäksi kauhun perinteisistä, kliseisistä lainalaisuuksista. Kaipaisinkin tulevalle toiselle kaudelle lisää omaperäisyyttä ja rohkeutta. Uskallusta ottaa riskejä. Supermassivella on selkeästi kykyä luoda pelottavia ja audiovisuaalisesti komeita ympäristöjä sekä laajoja valintakokonaisuuksia, joissa väärät päätökset kostautuvat verisesti.
Jatkossa vielä pikkaisen lisää aikaa rosoisuuksien viilaamiseen ja henkilöhahmojen kehittämiseen, niin hyvä siitä tulee. Seuraava osahan sijoittuu avaruuteen, jossa kukaan ei tunnetusti kuule huutoasi.
