Kevytrosvoilua koko rahan edestä
Synapse on lajityypiltään roguelite, eli toistoon perustuva nopeatempoinen toiminta, jossa virheistä oppiminen on pelimekaniikan keskiössä. Pienikin virhe voi koitua kohtaloksi, eikä siinä vaiheessa auta muu kuin aloittaa alusta.
Mitä pidemmälle tarinassa etenee, sitä parempia kykyjä saa avattua mukaan seuraavalle reissulle. Meno on siis tuttua ja turvallista, jopa kyllästymiseen asti.
Mutta siinä missä pelattavuus on jo vanhanaikaista Synapsen teknologia on kaikkea muuta. Sen häikäisevä silmien seuranta on niin edellä muita, että sen vertaaminen yhteenkään toiseen VR-julkaisuun tuntuu epäreilulta. Peli tunnistaa katseensuunnan tavalla, joka tuntuu suorastaan taikuudelta. Jos silmät katsovat vihollista, joka sattuu olemaan kahden muun vihollisen takana kyykkimässä, katseenseuranta tietää tarkalleen kuka on kohteena.
Parhaimmillaan se edustaa niitä parhaita puolia, mitä uusi teknologia tuo tullessaan. Koska olemme jonkin uuden alkulähteillä, jokainen uusi onnistuminen tuntuu valtavalta harppaukselta. Kun tämä ovi on kertaalleen avattu, paluu entiseen tuntuu auttamatta mahdottomalta.
Kerta vielä
Synapsen mekaniikat perustuvat toistoon, mikä ei ole yhtä palkitsevaa kuin alkujaan luulisi.
Uudet taidot ovat toki hauskoja oppia ja niiden kanssa päristely tuo hymyn huulille kerran, jos toisenkin. Taitoja ja aseita on kuitenkin rajoitetusti, eikä mikään niistä herätä sellaista hekumaa, jota peli todennäköisesti odottaa sen herättävän.
Viholliset ovat saappaitakin tyhmempiä, mutta niin aggressiivisia, että futishuligaanitkin kalpenevat niiden rinnalla. Heidän tarkoitus on puskea pelaaja tiukalle joka hetki, jotta uusia taitoja tulisi käytettyä. Tämä eräänlainen pakottaminen aiheutti useamman kerran turhautumista, sillä se saneli tarkkaan miten peliä pitäisi pelata juuri silloin kun halusin oppia tämän itse.
Uusia oppeja voi avata niin kenttien välissä kuin niiden aikana. Mikäli suorittaa kentän sisäisiä haasteita pelin vaatimalla tavalla, pelaajalle aukeaa erikoisuuksia, jotka voivat esimerkiksi tehdä luodeista vauhdikkaasti kimpoilevia tai jopa räjähtäviä tuholaisia.
Toinen taidoista, eli telekineesi kehittyy niin pelin sisäisesti kuin ulkoisesti, mitä enemmän sitä käyttää. Mitä tutummaksi PSVR2:n kontrollit käyvät, sitä monipuolisemmin Synapsen hienoudet avautuvat. Se mikä alussa tuntui kömpelöltä, on muutaman tunnin kuluttua kepeää kuin tanssi.
Korvia hivelee
Synapse on audiovisuaalista juhlaa, eikä sen teknisiä arvoja voi kehua tarpeeksi.
Vaikka monokromaattinen värimaailma ei varsinaisesti tarjoa yllätyksiä, tehosteet ja nopeatempoinen toiminta on kerta toisensa jälkeen komeaa katsottavaa. Kiitos erinomaisen katseenseurannan, kertaakaan ei tuntunut siltä, että jostain jäisi paitsi. Pelin visuaalinen ilotulitus tuntuu juhlalta, joka on tehty vain sinua varten kerta toisensa jälkeen.
Pelin äänimaailma ansaitsee kuitenkin erityismaininnan. Varsinkin PlayStationin omilla kuulokkeilla kuunneltuna äänimiksaus on huikea. Luodit vinkuvat kaikista suunnista, maa rytisee komeasti telekineesin ravistuksissa ja ääninäyttely on kautta linjan laadukasta.
Tästä toki käy kiittäminen alan veteraaneja, Jennifer Halea ja David Hayteriä, jotka tuovat juuri oikean verran juustoisuutta heidän övereihin hahmoihin.
Tämä on tuttua
Vaikka Synapse ei varsinaisesti tarjoa mitään uutta, se on juuri oikeanlainen peli esittelemään PSVR2:n ominaisuuksia.
Alkuvuodesta julkaistu lisälaite PlayStationille ei ole harmillisesti löytänyt sitä menestystä, jota Sony siltä toivoi. Vaikka teknologia on omassa luokassaan parasta, mitä markkinoilta löytyy, sille ei yksinkertaisesti ole vielä julkaistu sellaisia pelejä, jotka myisivät kalliin lisälaitteen ehdottomana hankintana.
Synapse ei kuitenkaan ole sellainen peli, mutta se on todella lähellä sitä. Paketoituna muutaman muun huippujulkaisun kanssa se voisi toimia todella vahvana sisäänheittäjänä.
Jokainen, jolle olen virtuaalitodellisuutta esitellyt, on ihastellut Synapsen teknisiä saavutuksia silmät pyöreänä. Mutta harva heistä on kehunut pelin mekaniikkoja tai omaperäisyyttä. Ne ovat niin tuttuja, ettei edes uusi maalipinta voi sitä peittää.
Kokonaisuus on esimerkki siitä aikaisesta kaudesta uuden teknologian kanssa, jolloin pelintekijät innostuivat uusista leluista niin, että muutaman vuoden ajan kaikki pelit käyttävät samoja temppuja kyllästymiseen asti.
Sekään ei ole paha asia, mutta se tarkoittaa sitä, että jokainen kehu tarvitsee peräänsä asteriskin. Synapse on hyvä peli, mutta varauksin.
