Muun muassa Tuhannen ja yhden yön tarinoista vaikutteita lainaava Prince of Persia on niitä pelisarjoja, joka on ollut olemassa yhtä kauan kuin allekirjoittanut (ei sillä, että tässä olisi jotenkin vanha olo). Jordan Mechnerin luoma tasoloikkateos käytännössä mullisti genren ja toi keskuuteemme täysin uudenlaisen kokemuksen leffamaisuuden, tappoansojen ja realismin tavoittelun kera. Ominaisuuksista jälkimmäisin toteutettiin hyödyntäen peleissä tuolloin harvemmin käytettyä rotoskooppaus-tekniikkaa.
Hassua kyllä, Mechner käytti omaa veljeään animaatiomallina, joten tällä saatiin taattua harvinaisen yksityiskohtainen ja aito liikehdintä pääsankarille. Alun perin Apple II -tietokoneelle julkaistu Prince of Persia on myös yksi historian portatuimmista teoksista, sillä se on käännetty vuosien aikana yli 20:lle eri laitteelle alkaen PC:stä ja 8-bittisestä Nintendosta aina nykyisiin Android-laitteisiin. Yhteensä sarjan pelejä on myyty tähän päivään mennessä arvioiden mukaan noin 10–15 miljoonaa kappaletta.
On siis sanomattakin selvää, että Persian prinssillä on pelihistoriassa merkittävä rooli. Mutta jätetäänpä tällä erää menneet taakse ja siirrytään nykyhetkeen, sillä tuore Prince of Persia: The Lost Crown kokeilee vaihteeksi jotain sellaista, jota sarjassa ei ole aiemmin nähty.
God morgon, sanoi Sargon
Teos sijoittuu nimensä mukaisesti Persian kuningaskuntaan. Elämä rullaa tasaisen varmasti kuningatar Thomyrisin hallitsemassa maassa, kunnes eräänä päivänä prinssi Ghassan – hänen poikansa – kaapataan. Kuningatar kutsuu koolle eliittisoturiryhmän, joka tottelee nimeä The Immortals (kuolemattomat). Soturit lähtevät pelastusmatkalle kohti Qaf-vuorta, tarkemmin sanottuna vuorella sijaitsevaan muinaiseen kaupunkiin (The Ancient City).
Perille päästyään taistelijat huomaavat, että jotain mätää on lähempänä kuin Tanskanmaalla, sillä ajankulu näyttää soljuvan eteenpäin epäluonnollisesti. Muinaista kaupunkia hallitseva Simurgh-jumala on hänkin ollut kateissa viimeiset 30 vuotta, joten ryhmällä on edessään melkoinen työsarka.
Pelaaja ei kuitenkaan ohjasta koko ryhmää, vaan ohjainkapulaa pitelevä ja ruudun turvallisemmalla puolella istuva soturi ottaa porukan nuorimman eli Sargonin roolin. Herralla on käytössään torjunnan, väistön ja hyppelemisen lisäksi tuplamiekat, joilla pistetään pelin aikana sadoittain vihollisia poikki ja pinoon.
Kehut sinne minne kehut kuuluvat: Ubisoft Montpellier on onnistunut kontrollien kanssa loistavasti. Sargonin ohjaaminen tuntuu viimeisen päälle responsiiviselta ja taisteleminen on mukavan tyydyttävää, sillä väistelyn ja torjunnan (parry) opettelu ovat tärkeä osa pärjäämistä. Seikkailun edetessä rastapää saa miekkojen kaveriksi jousipyssyn ja oppii uusia kykyjä, kuten tuplahypyn ja ilmasyöksyn. Lisäksi maailmasta löytyy kasapäin erilaisia amuletteja, joilla voi tehostaa niin energiapalkkia kuin aseitakin. Kykykikkailu avaa kivasti mahdollisuuden erilaisten strategioiden hyödyntämiseen, ja taistelua voi kaiken kukkuraksi harjoitella Artaban-miekkamestarin kanssa.
Pelissä kerättävän valuutan turvin Sargon voi myös ostaa itselleen uusia amuletteja ja päivittää niitä aseittensa ohella Kaheva-sepän suosiollisella avustuksella. Pelaajan työkalupakki paisuu kaiken kaikkiaan todella suureksi ja erityisesti seikkailun loppuvaiheessa oli jo hiukan valinnan vaikeuksia amulettien kanssa.
Täten on helppo luvata, että jokaiselle löytyy aivan varmasti jotain. Epäonnistumisista ei voi syyttää kuin itseään.
Prinssivania vakuuttaa
Vaikkei Sargon tottelekaan varsinaista levelöintisysteemiä, on roolipelielementtejä mukana yllin kyllin. The Lost Crown on täten sarjansa ensimmäinen puhdasverinen ”metroidvania”, eli kaksiulotteinen toimintaseikkailu, jossa edellä mainittujen juttujen lisäksi samoillaan pitkin ja poikin valtavaa karttaa.
Edestakaisin ravaamista ei voi välttää täysin, mutta sitä vähentää merkittävästi riittävän usein ilmaantuvat pikamatkustuspisteet, joiden välillä voi siirtyillä vapaasti. Täysin sokkona ei tarvitse kuitenkaan reittejä availla, vaan sieltä täältä löytyy nuori tyttö, joka kaupittelee Sargonille aina jokaisen alueen karttaa huokeaan hintaan.
Viimeisen päälle mietitty kenttä- ja pulmasuunnittelu onkin yksi The Lost Crownin suurimmista vahvuuksista. Aivopähkinöiden ohella sarjan mytologiasta muistuttelevat muistuttelevaan sävyyn myös onnistuneesti sijoitellut ansat, joita tulee vastaan usein, mutta ne eivät syö reiluutensa vuoksi liiemmin peli-iloa.
Tämän lisäksi pelaaja pääsee suorittamaan paikoin todella kinkkisiä tasohyppelykohtauksia, joissa veteraanikin sai välillä pinnistää itsestään kaiken irti. Tästä ei kannata kuitenkaan säikähtää, sillä nämä reitit olivat pääosin vaihtoehtoisia, ja kuolon korjatessa Sargon ilmaantuu yleensä lähimmän kuilun reunalle.
Valppautta otteisiin tuo kaiken tämän päälle Souls-peleistä osittain lainattu regenerointisysteemi. Nuotion virkaa The Lost Crownissa toimittaa Soma-puu, jonka juurella teos tallentuu. Samalla puu parantaa Sargonin ja täydentää niin energiapullo- kuin jousivarastot, mutta siihen mennessä kuolleet viholliset tekevät ylösnousemuksen.
Ammattitaito näkyy suvereenisti, mutta kuuluu vaihtelevasti
Audiovisuaalisesti uusi PoP on hiukan kaksijakoinen. Teknisesti homma toimii täydellisesti, sillä teos pyörii 4K-resoluutiolla 60 freimiä sekunnissa ilmaan minkäänlaista hikkaa. Mukavana bonuksena uudemman telkkarin omistajat voivat kytkeä päälle 120 hertsin tilan, joka toimii suurimmalta osin kuin rasvattu.
Sen sijaan 3D-grafiikkaan pohjautuva taidetyyli osuu ja uppoaa ainakin allekirjoittaneeseen hyvin vaihtelevasti. Välillä maisemat ovat varsin upeita ja kenttärakenteet nättejä, joskus taas melkoisen halvan näköisiä. Hahmografiikat ajavat asiansa, mutta eivät varsinaisesti säväytä. Gareth Cokerin säveltämä musiikki soljuu taustalla nätisti ja sopii tunnelmaan, mutta ei jää varsinaisesti mieleen kummittelemaan. Ääninäyttelyssä mennään hiukan teatterin ja pompöösiuden puolelle, mutta se sopii toisaalta hyvin tarinan luonteeseen.
Tarinasta puheen ollen, jonkinasteinen miinus on pakko luikauttaa mukaan tietynlaisesta unohdettavuudesta. Periaatteessa stoorissa ei ole mitään vikaa, siitä vain puuttuvat suuremmat kohokohdat, eikä yksikään hahmo nouse varsinaisesti esiin.
Ai niin, uusi PoP ei unohda eritasoisia pelaajiakaan: siitä pitävät huolen useamman vaikeustason ohella Guided-pelitila, joka tuo automaattisesti kartalle kulloisenkin päämäärän sijainnin sekä avoinna ja suljettuna olevat käytävät. Metroidvania-puristit valitsevat kuitenkin todennäköisesti Exploration-tilan, joka jättää selvitystyön ja karttamerkinnät pelaajan huolehdittavaksi. Itse suosittelen tämän kylkeen vaikeustasoksi Warrioria, sillä The Lost Crown ei ole standardivaikeudellakaan missään nimessä helppo teos.
Tätä lisää, kiitos
Pikkunipotuksista huolimatta noin 30 tuntia elämältäni aikaa vienyt Prince of Persia: The Lost Crown on mukavan positiivinen yllätys ja yksi parhaimmista metroidvanioista pitkään aikaan. Sen loistava kenttäsuunnittelu aina ansiokkaita pomovastuksia myöten, viimeisen päälle tyydyttävät pelimekaniikat sekä loppuun asti mietityt pulmapähkinät nostavat Sargonin seikkailun genrensä parhaimpien joukkoon.
Kiitos Ubisoft Montpellier! Seuraavaksi sitten se uusi 2D-Rayman, eikö vain?
