Sinulla on punaista paidallasi
Dead Rising julkaistiin täydelliseen aikaan omalla kohdallani. Ikää oli mittarissa 17 vuotta, ja zombit olivat ihan paras juttu ikinä.
Elokuvateattereissa pyöri Dawn of the Deadin uusintaversio ja Shaun of the Dead. Sarjakuvapuolella alkanut The Walking Dead osoitti, mitä kaikkea lajityypillä oli vielä annettavaa. Arkipäivän keskustelut pyörivät Max Brooksin World War Z -kirjan ympärillä ja sen, mitä meistä jokainen tekisi kuolleiden noustessa.
Joten kun Capcom ilmoitti, että heiltä oli luvassa kokonainen peli, jossa pääsi toteuttamaan fantasiaansa zombihelvetissä, niin pöhinä oli vähintäänkin kova. Aikalaisittain kovaa tekniikkaa hyödyntä Dead Rising oli vaikuttava esitys jo sen vuoksi, miten paljon epäkuolleita ruudulla näki kerralla.
Toki siinä oli vikansa. Vapaata temmellyskenttää hidasti jatkuvasti ärsyttävä aikarajoitus, joka pakotti pelaajan juoksemaan paikasta toiseen ilman mahdollisuutta oikeasti tutkia mitään. Surkeat kontrollit johtivat ongelmiin erityisesti pomotaisteluissa. Juoni oli vähintäänkin keskeneräinen.
Samalla meno oli niin hurmeisen hauskaa, että ongelmista ei pahemmin välittänyt. Tällaista ei oltu nähty aiemmin tässä mittakaavassa. Dead Rising oli omaa luokkaansa, koska se oli ainut luokassaan.
20 vuotta myöhemmin tilanne on kuitenkin täysin erilainen. Dead Rising ei enää ole ainutlaatuinen. Jopa sen omat jatko-osat tekivät kaiken paremmin. Nykyään indie-pelit, kuten Project Zomboid, mahdollistavat maailmanlopun kauhufantasian elämisen laajemmin, kuin Capcomin alkuperäinen voisi unelmoida. Nyt sen remasterointi muistuttaa kaikesta, mitä Dead Rising teki onnistuneesti. Mutta ennen kaikkea se muistuttaa siitä, miten aika on ajanut siitä ohi.
Se pakottaa kysymään, mitä remasteroinnissa arvostellaan? Sen, mitä peli on nykyajan mittapuulla vai sen, mistä se meitä muistuttaa?
Me tulemme luoksesi, Barbara
Kaikki, mikä Dead Risingissä toimi alkujaan, on tuotu uskollisesti nykypäivään. Mikäli tämä ei ole ensimmäinen kerta, kun Frank Westin seikkailuihin uppoutuu, niin meno on hetkessä selkärangassa kiinni.
Tarina on yhtä lailla muuttumaton. Kovakourainen valokuvaaja saapuu Willamettin kaupunkiin helikopterilla tutkimaan raportteja levottomuuksista. Paikalla häntä odottaa maailmanlopun visio, jossa kuolleet nousevat syömään eläviä, eikä kukaan ole turvassa. West laskeutuu paikallisen ostarin katolle, josta hän ajautuu toinen toistaan älyttömimpiin tilanteisiin seuraavan kolmen päivän aikana.
Pelimekaniikat ovat useilta osin fiksusti päivitetty. Pahimmat lapsukset 2000-luvulta on laitettu kerralla uusiksi, kuten esimerkiksi lihamestari Larry, joka alkuperäisessä versiossa oli järkyttävän rasistinen ilmestys. Uusintaversio ei myöskään palkitse pelaajaa pervoilusta, mikä on vain plussaa.
Tärkeimmät muutokset ovat kuitenkin niitä, jotka helpottavat modernin pelaajan elämää. Alkuperäinen Dead Rising kärsi typerästä aikarajoituksesta, joka pakotti odottamaan seuraavan välianimaation alkua usein kymmeniäkin minuutteja. Päättymättömässä pelimoodissa kuolema käynnisti koko homman alusta, mikä surkean ohjattavuuden takia tapahtui usein. Nyt aikaa voi juoksuttaa tietyissä tallennuspisteissä, mikä tekee ensimmäisistä pelikerroista huomattavasti mukavampia. Koska Dead Rising on suunniteltu pelattavaksi monta kertaa uudelleen, yhdellä kerralla harvoin voi nähdä kaiken, mitä sillä on tarjottavana. Nyt pelaajalla on viimein mahdollisuus itse vaikuttaa rytmitykseen, ainakin tietyissä määrin.
Sen sijaan alkuperäisen akilleen kantapää, eli saattotehtävät, jotka ovat yhä isoin osa kokonaisuutta, ovat lähestulkoon täysin muuttumattomia. Tekoälyä on parannettu, mutta hahmot ovat edelleen tyhmiä kuin saappaat, ja siviilit pyörivät jaloissa aina, kun heitä ei sinne kaipaisi. Jos pelastettavia on enemmän kuin yksi, operaatio voisi yhtä hyvin olla kissojen paimentamista. Kukaan ei tee kuten pitäisi, eikä kaaos edes tunnu hauskalta tai sattumanvaraiselta. Ainoastaan turhauttavalta. Varsinkin silloin, jos masokistinen pelaaja valitsee kontrolleiksi alkuperäiset kankeudet. Ne vasta ovatkin vanhentuneet huonosti!
Tallennuksia on myös lisätty kiitettävästi. Kuoleman korjatessa ei enää tarvitse aloittaa kaikkea alusta, vaan automaattinen tallennusmekaniikka päästää kokeilemaan uudestaan yleensä muutaman minuutin päästä siitä, missä homma meni pipariksi. Manuaalinen tallennus onnistuu edelleen vessoissa ja turvahuoneessa, mutta näiden perässä juokseminen on yhtä tympeää puuhaa kuin ennenkin.
Pomotaistelut puolestaan ovat yhtä surkeita kuin ennenkin. Hahmot eivät vieläkään ole Frank Westin ohella muistettavia, joten jokainen Willemettin psykopaateista jää vaisuksi.
Taistelut toistavat väistämättä samaa kaavaa. West kohtaa psykopaatin, joka kertoo aikeistaan ennen kuin rytinä alkaa. Sitten juostaan kehää ja ammutaan toisiaan kunnes jompi kumpi on kuollut. Tekoäly pettää tälläkin osa-alueella. Pahikset juoksevat yleensä suoraan Westiä päin tai suorassa viivassa ees-taas, mikä antaa yleensä mahdollisuuden vaan seisoa paikallaan ja tyhjentää lippaita juntteihin. Mikäli tilanne päätyy lähitaisteluksi, kuten esimerkiksi vinksahtaneen valokuvaajan kanssa, Dead Rising osoittaa kertaheitolla kaiken, mitä siitä ei ole korjattu. Tappelu on kankeaa ja sanalla sanoen hirveää pelattavaa.
Koirat voivat katsoa ylös
Dead Rising on erikoinen tapaus. Se on remasterointi, joka flirttailee uusintaversion kanssa sille kuitenkaan omistautumatta. Tämän vuoksi se näyttää ja kuulostaa lähestulkoon modernilta peliltä, mutta sen pelaaminen muistuttaa ajasta, joka kiitettävästi on jäänyt unholaan. Monella tapaa se on kuitenkin hienosti siloteltu paketti, jota on paljon helpompi lähestyä kuin alkuperäistä.
Monta kertaa arvostelusession aikana mietin, miten siihen tulisi suhtautua. Se on peli, jota olen vuosikaudet muistellut lämpimästi, erityisesti sen vuoksi, koska se edustaa nostalgista aikakautta omassa elämässä. Teoriassa tällä saralla Dead Rising täyttää ne kriteerit, joita päivitykseltä voisi toivoa. Se antaa mahdollisuuden maistella nostalgiaa täysin siemauksin. Sen korjaukset ovat yhtä aikaa mittavia ja mitättömiä. Kuin autoa olisi tuunattu. Suuria muutoksia ei ole tehty, koska tärkeintä on olla uskollinen äänentoisto jostain, mitä ei enää ole.
Samalla se väistämättä vertautuu moderneihin peleihin ja lajityyppiin, joka on vuosikaudet sitten ajanut ohi Capcomin klassikosta. Pelattavuudeltaan se tuntuu usein surkealta. Sen tehtävät ovat tylsiä ja usein esimerkkejä siitä ajattelusta, mikä piinasi 2000-luvun toimintapelejä. Voi sitä turhautumisen määrää, kun peli ensin pakottaa juoksemaan ostarin halki yhtä välianimaatiota varten, vain todetakseen, että tehtävä jatkuu aloituspisteessä kentän toisessa päässä. Nämä ovat asioita, joista voi olla vain iloinen, että ne ovat jääneet unholaan. Vaikka Capcom on korjannut monia lapsuksia, Dead Risingin selkäranka on aikalaiskuvaus, eikä se aina ole hyvä asia.
Mutta tätä pelaajat haluavat nostalgiannälässään. Remasteroinnit ovat helppo tapa muistuttaa yksinkertaisimmista ajoista. Ne ovat kuluttajan ja tekijöiden yhteisymmärrys siitä, että meille riittää muisto itsestämme, kuin me kerran olimme, ja pelit voivat olla juuri sitä, mitä ne olivat. Jotkut kestävät aikaa ongelmitta. Dead Rising ei ole niitä pelejä.
Se on kuitenkin tärkeä aikakapseli, jota voi varauksin suositella uteliaille, jotka haluavat nähdä miltä ensimmäiset askeleet tämän lajityypin saralla näyttivät. Muille se voi tuntua samalta kuin ne hetket, jolloin joku haluaa luukuttaa nuoruutensa hittejä, joista ei tullut ajattomia klassikkoja. Niistä voi nähdä ajoittaisia pilkahduksia neroudesta, mutta itse merkitys jää kuuntelijalle, joka oli paikalla, kun se julkaistiin ensimmäisen kerran.
Cassiusta vapaasti lainaillen: "Vika ei ole peleissämme, vaan itsessämme."
