Uusioversiotrion täydentää alun perin vuonna 2010 julkaistun The Devil’s Playhouse -episodiseikkailun kiillotettu painos, jota on saatu odottaa lähes kolme vuotta. Puikoissa ohjaa tuttuun tapaan entisistä Telltale Games -työntekijöistä koostuva Skunkape Games ja – tuskin kukaan yllättyi – ansiokkaasti ohjaakin.
Mikäli aiempien kausien arvostelumenestys sekä Samin ja Maxin lyhyt oppimäärä kiinnostavat, löytyvät ensimmäisen kauden (Save The World) arvio täältä ja toisen (Beyond Time & Space) täältä. Sitten mennään itse asiaan!
"Tuttua kauraa: vallanhimoinen avaruusgorilla mittelemässä koiraetsivää ja psyykkisillä voimilla varustettua sosiopaattista jänistä vastaan"
Sam & Max: The Devil’s Playhouse koostuu viidestä jaksosta edeltäjänsä tapaan. Tarina seuraa odotetusti (melkein) joka käänteessä rauhallisuutensa säilyttävää sekä isävitsejä pommittavaa Sam-koiraa ja ADHD-jänis Maxia, jotka selvittävät freelance-poliisin ominaisuudessa rikoksia ja muutenkin kinkkisiä tilanteita pitkin pitäjää. Turrikaksikkomme ajautuu jälleen kerran mitä ihmeellisimpiin tilanteisiin, joista esimerkkinä käyköön muun muassa murhan- ja vallanhimoisen avaruusgorillan häätäminen omalta kotikadulta, satakunta vuotta vanhan mysteerin selvittäminen esi-isien saappaissa sekä Maxin päästä kadonneiden aivojen etsiminen.
Seikkailupelit elävät käsikirjoituksensa ja tyylitietonsa varassa, eikä The Devil’s Playhouse ole poikkeus. Teos pitää aiemmista tyylilinjoistaan kiinni tiukasti, sillä luvassa on jälleen nokkelaa ja terävää sanailua sekä absurdeja käänteitä todella kuivan huumorin ja aidon tarinankertojan(!) siivittämänä. Et siis varmasti pety, mikäli aiemmat kaudet kutkuttivat nauruhermoja, joskin on todettava samaan hengenvetoon, että ehkä terävin kärki saavutettiin jo viime kaudella.
Tällä kertaa nimittäin sorrutaan ehkä hiukan aiempaa enemmän painolla ja muutenkin ulkomuodolla vitsailuun, joka ei välttämättä ole vanhentunut kauhean arvokkaasti. On kuitenkin täysin käyttäjästä kiinni, miten paljon asia häiritsee – yleensä läpänheitto on nimittäin varsin hyväntahtoista. Ja mikä tärkeintä, Samin ja Maxin keskinäinen kemia on edelleen todella uniikkia, minkä lisäksi hahmojen kohellus aidosti naurattaa useissa käänteissä. Se on harvinainen kunnia, sillä aika harvoin tulee saman pelin parissa näin paljon hymyiltyä ääneen.
"Hämähäkinseitit ja pelottavat talot sopivat yhteen kuin tyylikkäästi pukeutuvat koirat ja alastomat jänöjussit"
The Devil’s Playhousen hahmokatras on pistetty jossain määrin uusiksi aiempiin kausiin verrattuna, sillä vakiokasvot, kuten vainoharhainen lähikauppias Bosco ja multiammattilainen Sybil Pandemik loistavat poissaolollaan (tai niinhän sitä luulisi!). Uudet tuttavuudet istuvat onneksi todella mainiosti Sam & Maxin maailmaan, joskin on todettava, että monet vitsit menevät ohi, jos hyppää suoraan tähän kolmanteen seikkailuun. Ja nähdään matkan varrella niitä tuttujakin, kuten myyräkansan väki, agentti Superball, kovaksi keitetty etsivä Flint Paper sekä Abraham Lincolnin marmorinen jättipää.
On muuten hauska sanoa tuo äskeinen ääneen. Abraham Lincolnin marmorinen jättipää.
Pelillisesti The Devil's Playhouse on enimmäkseen tuttua tavaraa: osoita ja klikkaa -genren edustaja, jossa hölistään paljon, kerätään vuoron perään hyödyllisiä ja hämmentäviä esineitä sekä pähkäillään pulmapähkinöitä. Välillä nähdään uusiakin ominaisuuksia, kuten Maxin aivojen avulla käytettävät "visiolelut" sekä kolmosepisodin kuulusteluvaihe, joiden logiikka saattaa vaatia hiukan harjoittelua.
Kivana kädenojennuksena mukana on jälleen sisäinen vinkkisysteemi, jonka kryptisyyttä ja aktiivisuutta saa itse säädettyä. Edelleenkään ei tosin turhan lujasti kädestä puristeta – tilanteita saa varmasti tuumia tovin jos toisenkin, ja vilkas mielikuvitus on valttia.
Teknisesti Skunkape Games jatkaa siitä mihin jäi viimeksi: uudistettu ulkoasu näyttää modernilta ja tyylikkäältä säilyttäen alkuperäisen teoksen fiiliksen. Tunnelmasta voi samalla kiittää Jared Emerson-Johnsonin erinomaista jazz-raitaa ja loistavia ääninäyttelijöitä, kuten David Nowlinia (Sam) ja William Kastenia (Max sekä useat muut hahmot). Testattu Switch-versio pyöri puolestaan valtaosan ajasta moitteettomasti, joskin muutamassa kohdassa olin näkevinäni pientä takeltelua. Mitään kokemusta häiritsevää ei kuitenkaan kannata pelätä.
Näin ollen Sam & Max: The Devil’s Playhouse on juuri sitä, mitä odottaa sopii: enimmäkseen hyväntahtoinen, lupsakka, terävä, persoonallisen hauska ja paikoin suorastaan nerokas seikkailupeli, joka sortuu välillä liialliseen kryptisyyteen sekä hiukan mauttomiin vitseihin. Tässä kohtaa seuraa myös tuttu ennakkovaroitus: jos olet perin juurin allerginen kuivalle huumorille, tämä ei välttämättä ole sinun juttusi.
"Huraa, freelance-poliisit paikalla!"
Nyt kun viimeinenkin episodiseikkailu on sarjan tiimoilta taputeltu, näin sarjan fanina herää kysymys: mitä seuraavaksi? Väittäisin nimittäin, että näillä turrietsivillä olisi vielä runsaasti potentiaalia käytettävänään, mutta hahmojen luoja ja oikeuksien omistaja (nykyisin muuten Pixarilla työskentelevä) Steve Purcell on tunnetusti ollut aina suojelevainen Sam & Maxia kohtaan. Jopa siinä määrin, ettei hän ole vuosikausiin ollut innokas tekemään uutta materiaalia missään muodossa tai edes lainaamaan rakastettuja karvakamuja toisaalle.
Oli miten oli, toivottavasti karvakorvat saavat näistä remastereista uutta nostetta ja pääsevät vielä parrasvaloihin kokonaan uuden seikkailun kera. Sitä odotellessa pitää varmaan lyödä vielä se ihkaensimmäinen teos eli Hit the Road tulille pitkästä aikaa.
