Famicom Detective Club -sarja sai alkunsa jo 1980-luvulla, mutta eurooppalaiset eivät päässeet etsiväseikkailujen makuun ennen vuotta 2021. Tällöin kaksi 8-bittiselle Nintendolle julkaistua peliä tuotiin Switch-konsolille uudistetun ulkoasun ja muiden kohennusten saattelemana.
Tuo kaksikko sai sivustollamme aikoinaan kolme tähteä viidestä. Kumpaakin kuvailtiin viihdyttäväksi paketiksi hidasta pelattavaa. Tämä kuvaus pitää enemmän tai vähemmän paikkansa myös vastikään julkaistun Emio – The Smiling Man: Famicom Detective Club -nimikkeen kanssa.
Tervetuloa takaisin, Pullervo!
Nyt arvosteltavana oleva tuotos on ensimmäinen uusi osa etsiväsarjaan lähes 30 vuoteen. Aiemmissa tuotoksissa on käsitelty muun muassa murhia ja verisiä kummitustarinoita, eikä kupletin juoni ole tälläkään kertaa se leppoisin ikinä.
Tapahtumat alkavat kuolleena löytyneestä opiskelijasta, jonka päähän on puettu hymynaamainen paperipussi. Tämä kauhistuttava teko muistuttaa huomattavan paljon 18 vuoden takaisia ratkaisemattomia murhia sekä urbaania myyttiä Emiosta, hymyilevästä miehestä. Tämän mystisen kammotuksen on kerrottu antavan uhreilleen ikuisen hymyn.
Näistä lähtökuopista käynnistyy mielenkiintoinen ja kutkuttava tarina, joka pitää mielenkiinnon yllä melkein loppuun asti. Ja itse asiassa myös lopun jälkeen.
Päähahmona toimii 19-vuotias nuorukainen, jonka pelaaja voi nimetä itse. Kyseessä on sama etsivänplanttu, joka tavattiin myös aiemmissa julkaisuissa. Useimmista "nimettömistä" sankareista poiketen tämä nuori mies on oma hahmonsa dialogeineen ja luonteenpiirteineen kaikkineen.
Muutamissa kohdin ohjat otetaan etsivätoimiston toisesta työntekijästä, Ayumi Tachibanasta, joka on niin ikään tuttu aiemmista Famicom Detective Clubeista.
Mikäli samalla konsolilla sattuu olemaan tallennusdataa sarjan kahdesta aiemmasta seikkailusta, niin pelaajat voivat halutessaan käyttää aiemmin määrittelemänsä nimeä. Tästä syystä oheisissa kuvakaappauksissa etsivätoimia hoitaa Pullervo Takapajula -niminen hahmo. Tervetuloa takaisin, Pullervo! Sinua onkin kaivattu.
Listatavaraa, sitähän on
Uutukainen on aiempien osien tapaan seikkailupeli, käytännössä visuaalinen romaani, jossa pelaaminen koostuu eri toimintojen valitsemisesta ruudulla näkyvästä listasta. On muun muassa puhumista, asioiden katsomista sekä usein vihjeitä tarjoava ajatteleminen.
Toisinaan tarjolla on myös matkaaminen, mutta vain harvakseltaan, sillä paikasta toiseen ei voi siirtyä oman halun mukaan. Töppöstä toisen eteen pistetään vain päähahmojen kokiessa sen olevan tarpeen. Eipähän tule turhaa haahuilua lokaatiosta toiseen, joskin hieman putkimaiselta kokonaisuus tuntuu.
Koko pelaaminen on siis toimintojen valitsemista listalta lukuun ottamatta katselutoimintoa, jolloin ruudulla olevaa suurennuslasia voi liikutella. Ei kovin hekumallista. Mukaan olisi kernaasti ottanut muutakin tekemistä.
Omia aivojakaan ei ole tarpeen vaivata erilaisten aivopähkinöiden tai muiden pulmien muodossa, sillä sellaisia ei ole. Pelaaminen on visual novel -tyylinen putki, jossa suurimmaksi haasteeksi osoittautuu oikeiden toimintojen valitseminen listalta. Tässä mielessä nimikettä voisi kuvailla jopa hieman tylsäksi.
Asiaa ei myöskään auta se, että usein eteneminen tyssää pienoisiin jumitilanteisiin, kun juuri sitä yhtä tiettyä oikeaa komentoa ei ota löytyäkseen. Mikään puheenaihe tai tekemistoiminto ei tunnut johtavan mihinkään muuhun kuin ruudulla möllöttävän hahmon lyhyisiin toteamuksiin tai hymähdyksiin. Tällöin pelaaja joutuu käymään läpi joka ainoan kohdan listalta eri puheaiheista tekemisiin, jotta keskustelu tai juoni nytkähtäisi eteenpäin. Näitä tilanteita tuli ainakin itselleni vastaan liiankin kanssa.
Vanhentuneet pelimekaniikat, jotka nojaavat vahvasti yrityksen ja erehdyksen kautta etenemiseen, ovat usein turhauttavia ja itseään toistavia.
En ole ihan yhtä hymyä
Onneksi tarina pitää otteessaan kiitettävän hyvin. Tunnelma on varsin onnistunut ja ihokarvat nousevat hyvällä tavalla pystyyn useamman kerran. Tästä on kiittäminen ruudulla näkyviä tapahtumia sekä etenkin niiden taustalla soljuvaa tunnelmallista musiikkia.
Välillä tunnelma kuitenkin latistuu ihastuneiden hahmojen kauttarantaisten kehujen lueskelun sekä erilaisten hmm-, !!!-, huh- ja uhh-tyylisten joka väliin tungettavien täytehuudahtelujen myötä. Nämä asiat yhdistettynä aiemmin mainittuihin juonen jumitilanteisiin saavat pienen turhautumisen nostamaan päätään. Etenkin yksi autokyyti tuntuu näiden harmitusten myötä kestävän pienen ikuisuuden.
Dialogi ei ole noin muuten hassumpaa ja lähes joka tuttavuudella tuntuu olevan oma luonteensa. Ääninäyttely on kauttaaltaan japaniksi, joten tekstin lukemiseen kannattaa varautua henkisesti. Mahdollisuutta englanninkieliseen pulinaan ei ole tarjolla tälläkään kertaa.
Oli miten oli, niin juonikokonaisuus tuntuu varsin oivalta paketilta.
Kunnes. Tarinan loppu on valitettavan kädenlämpöinen ja yhtäkkinen, mikä harmittaa vietävästi. Koko epistola on jaettu kappaleisiin, joita olisi voinut olla ennen finaalia yksi tai kaksi lisää. Näin vasta selvitettyjen asioiden ympärillä olisi voitu olla hetkoset lisää, eikä loppu lävähtäisi käsille niin yllättäen.
Toisaalta kirvestä ei kannata heittää kaivoon siinä kohtaa, kun lopputekstit rullaavat ruudulla noin kymmenen tunnin pelaamisen jälkeen. Sen enempää paljastamatta voinee todeta, että koettavana on vielä pieni lisä, joka lienee sitten se koko epistolan synkin. Itse pidin tästä "ylimääräisestä" osuudesta varsin paljon, vaikka olisi tämänkin kokonaisuuden voinut tavalla tai toisella sisällyttää itse pääjuoneen.
Tälle klubille haluaisi jatkossakin
Ulkoasultaan Emio on enemmän tai vähemmän mukavaa katseltavaa. Hahmot ovat ilmeikkäitä ja maisemat miellyttäviä, mutta kovin suuria animaatioita ei ole nähtävissä kummallakaan suunnalla. Välinäytökset sen sijaan ovat varsin animemaista ja näyttävää katseltavaa.
Taustalla kuultava musiikki sopii etsivätemmellysten taustalle kuin pussi päähän. Eli todella mainiosti. Kuten aiemmin todettua, oikeissa kohdissa käytetyt tunnelmoinnit saavat ihokarvat nousemaan kohti kattoa. Suorastaan upeaa. Suuri osa musisoinneista kuulostaa myös oivasti siltä, että ne ovat peräisin samasta pelikokonaisuudesta.
Virnistelevä mies on saanut Euroopassa kylkeensä PEGI 18 -ikärajamerkinnän, mikä tarkoittaa pelin olevan aikuissisältöä. Minkälaista kuvastoa pelaajien verkkokalvoille sitten suolletaan? Iso osa tarinasta tuolle ikärajalle ei ole tarvetta, mutta mukaan toden totta mahtuu astetta rankempaakin sisältöä. Itse asiassa jopa sarjan aiempiakin osia enemmän. Tätä hymysuista teosta ei siis parane suositella perheen pienimmille.
Perin harvinaista Nintendon peleille, joilla on välillä turhankin lapsiystävällinen maine. Miten upeaa vaihtelua! Toivottavasti tätä saadaan aikanaan lisää.
Jättää hymyn huulille
Mitenkäs se tärkein, viihtyykö uusimman Famicom Detective Clubin parissa? Kyllä, varsin passelisti. Kokonaisuudelle voisi hyvin antaa jopa neljä tähteä, mutta aiemmin mainitut kankeudet, jonkin sortin tekemisen puute ja tarinan pöhköilyt laskevat arvosanan kolmeen. Siitä huolimatta sitä kehtaa suositella muillekin koettavaksi. Etenkin mikäli visual novel -tyylin kokemukset ja etsivätarinat kiinnostelevat. Kunhan ikää on tarpeeksi.
Lopputekstejä pääsee pällistelemään päälle kymmenen tunnin pelailemisen jälkeen, mikä on passeli aikamäärä, joskin ennen finaalikoitoksia olisi tosiaan kaivannut hieman lisää sisältöä.
Emio on kiehtova kokonaisuus haljuista puolistaan huolimatta. Meno on myös niin synkkää ja ei-Nintendolle tyypillistä, että se jättää hymyn huulille.
Ihan jopa ilman hymynaamalla varustettua pussia.
Lisää aiheesta:
Kommentit
”Perin harvinaista Nintendon
”Perin harvinaista Nintendon peleille, joilla on välillä turhankin lapsiystävällinen maine. Miten upeaa vaihtelua! Toivottavasti tätä saadaan aikanaan lisää.”
Samaa ajattelin pelatessani Eternal Darknessin läpi vuonna 2002. Ei tarvinnut odottaa kuin reilut 20 vuotta… Eternal Darknessin masterointia/jatko-osaa odotellessa.
Kommentoi
Kirjaudu kommentoidaksesi