Onnistuneempi kuin pelättiin
Silent Hill 2:n alkuperäinen kehitystiimi koostui vain viidestäkymmenestä ihmisestä, ja sen budjetti oli nykypäivän mittapuulla mitättömältä kuulostava, eli alle kymmenen miljoonaa dollaria. Vaikka jatko-osa tehtiin tehokkaammalle PlayStation 2 -konsolille, tekniset ja budjetilliset rajoitukset tuntuivat yhä kaikkialla. Mainen osavaltiossa sijaitseva Silent Hillin kaupunki joutui pysymään ikuisen sumun peitossa, sillä sen aikainen teknologia ei vieläkään pystynyt piirtämään koko kaupunkia ongelmitta. Kehitystiimi päätti fiksusti nojata entisestään rajoitusten tuomiin mahdollisuuksiin. Sumusta tuli tärkeä osa hahmojen kärsimystä. He ovat kirjaimellisesti eksyksissä omassa kivussaan. Näistä rajoituksista syntyi mestariteos, joka ei varsinaisesti koskaan pelottanut. Sen sijaan Silent Hillin vahvuus oli sen häiriintynyt ilmapiiri, josta jokainen poimi jotain omaa, mikä ahdisti henkilökohtaisesti.
Kun Bloober Team ilmoitti työstävänsä uusintaversiota modernilla kalustolla, yleinen reaktio tähän oli yksinkertaisesti: voi ei. Tekijätiimin aiemmat pelit eivät osoittaneet merkkejä siitä, että klassinen materiaali olisi tarpeeksi osaavissa käsissä. Pahimmillaan uusintaversiosta pelättiin sellaista katastrofia, joka pilaisi ne hyvät muistot, joita alkuperäisestä oli vielä olemassa.
Lopputulos ei kuitenkaan ole huono. Se on valtaosin suora toisto alkuperäisestä, joskin pidennettynä ja eri painotuksella, kiitos uudistuneen teknologian. Helpottuneet huokaukset kuuluivat aikaisiin arvosteluihin asti. Jokaisessa mainittiin, miten ilahduttavaa oli, ettei peli ollut täysi susi. Mikä itsessään tuntuu muka-kohteliaisuudelta. Olemme iloisia, sillä odotimme teiltä paljon pahempaa.
Sillä Silent Hill 2:n onnistumiset ovat pitkälti niissä hetkissä, kun Bloober Team seuraa alkuperäistä nuotilleen. Se, mikä ahdisti 20 vuotta sitten, ahdistaa vieläkin. Sen sijaan ne alueet, joissa Bloober Team on ottanut eniten vapauksia, ovat helposti päivitetyn version heikoin osapuoli. Lopulta kokonaisuus tuntuu hajanaiselta. Jos parhaita hetkiä ei ole muutettu, miksi edes uusintaversiota tarvitaan?
Tunnelmallinen ikäisekseen
Silent Hill 2 on tunnelmallinen, kaunis ja ahdistava peli, jonka visuaalista antia on vaikea moittia. Ainakin silloin, kun siitä näkee jotain. Iso osa tarinasta vietetään yhä ahtaissa ja pimeissä käytävissä, joissa uusittu kuvakulma ei auta tilannetta ollenkaan. Jälleen kerran, alkuperäisessä ratkaisun ymmärsi. Vanhat koneet eivät yksinkertaisesti jaksaneet piirtää monimutkaisia ympäristöjä. Nyt tilanne on toinen, mutta meno on pysynyt samana.
Tämä jättää miettimään, mitä Bloober Team olisi voinut tehdä toisin? Ehkä heillä ei ollut vapaita käsiä tehdä niin suuria muutoksia menoon kuin mitä Capcom teki loistavan Resident Evil 2 -uusintaversion kanssa. Voi jopa olla, että he pelkäsivät mitä siitä seuraisi, jos päivitetty versio ei seuraisi alkuperäistä orjallisesti. Mikä ikinä onkaan syynä, Silent Hill 2 tuntuu oudolla tavalla uudelta ja tunkkaiselta. Se on uskollinen toisto vanhasta, mikä ei tällä kertaa kuitenkaan ole hyvästä.
Kunnia kuitenkin sille, missä Bloober Team on onnistunut hienosti. Silent Hill 2 nimittäin parantaa alkuperäisen välianimaatioista yllättävillä tavoilla.
Ihan täysin uusia kohtauksia ei nähdä, mutta Bloober Team on mainiosti korjannut pieniä outouksia, jotka jäivät huonolla tavalla mieleen alkuperäisestä. Esimerkiksi tietyt repliikit, joissa hahmot sanovat ääneen sen, mikä on jo ilmiselvää, on poistettu. Niiden tilalla käytetään hyväksi nykypäivän tekniikkaa juuri oikealla tavalla. Kohtaus, missä hahmo ennen saattoi todeta olonsa huonoksi tai potea syyllisyyttä, on nyt eleiden varassa. Lopputulos kouraisee syvältä, juuri kuten siltä toivoisi.
Tämä myös auttaa sillä saralla, että Luke Robertsin tulkinta Jamesista on valtaosin epäselvää muminaa, joka jää jälkeen jopa alkuperäisen monotoonisesta roolisuorituksesta. Mitä vähemmän hänelle tulee reploja, sen parempi.
Sen sijaan Salome R. Gunnarsdottir on ilmiömäinen Maryn ja Marian tuplaroolissa. Jo alkuperäisessä versiossa vaikea rooli on nyt entistä raskaampi, ja Gunnarsdottir selviytyy työstä erinomaisesti. Vuoroittain leikittelevä, hyökkäävä, pelokas ja arvaamaton Maria on yhä yksi pelimaailman hienoimpia hahmoja. Ne hetket, missä todellisuus rakoilee ja Marian ja Maryn yhteys toisiinsa näkyy vahvana, Gunnarsdottir häikäisee jatkuvasti muuttuvalla työllään.
Myös Gianna Kiehl ansaitsee kehuja Angelan roolista. Tämä puoli pelistä ahdisti minua eniten nuorena ja olen iloinen, että Bloober Team ei mokannut sen päivitystä nykypäivään. Angelan ahdinko on käsinkosketeltavaa ja traagista, eikä kyynelistä meinaa tulla loppua, mitä pidemmälle tarina etenee.
Tuplasti pidempi, mutta ei tuplasti parempi
Bloober Team ei ole täysin orjallinen alkuperäiselle, kun puhutaan kenttäsuunnittelusta. Osa uusista päivityksistä parantaa menoa, mutta valtaosa tuntuu päivitykseltä päivityksen vuoksi.
Silent Hill 2 on nimittäin melkein tuplasti alkuperäistä pidempi, ja iso osa sen uutta kestoa on omistettu haahuilulle. Se syö intensiivisen pelin tehoja urakalla, sillä liian monta kertaa huomasin turhautuvani ramppaamiseen, kun minun olisi pitänyt pohtia elämän ja kuoleman häilyviä rajoja.
Tietyt päivitetyt pulmat tuntuvat myös turhalta venkslaamiselta. Esineiden määrää on lisätty, eikä kaikkia yhdistelmiä ole mietitty ihan loppuun asti. Erityisesti yksi pelin pisimpiä osuuksia, eli varsinkin sairaala, joka kolutaan kahteen kertaan, on rasittava tapaus. James juoksentelee ees-taas etsimässä rannekkeita, joilla pitäisi saada pöydällä oleva käsi auki, jotta saisi tämän hyppysistä avaimen, jolla avataan ovi katolle, ja niin edelleen.
Juuri se osa-alue, mikä olisi kaivannut eniten päivitystä, on sössitty. En mitenkään usko, että kukaan alkuperäisen pelin fani olisi miettinyt, että tästä ei tingitä.
Samalla uusintaversio lisää pelin toiminnan määrää radikaalisti. Jamesia piinaavat mannekiinit ovat nyt kaikkialla, ja niitä sitten hutkitaan ja ammutaan sadoittain ennen kuin lopputekstit rullaavat. Alkuperäisessä taistelua vältti huonojen kontrollien vuoksi. Mutta se taas loi illuusion siitä, että James ei halunnut edes kohdata niitä pelkoja, jotka kirjaimellisesti juoksivat hänen kintereillään. Tarinan psykoseksuaalinen alavire oli jotain, mitä ei päässyt pakoon vaikka kuinka yritti.
Bloober Teamin versiossa tästä tulee vain osa jatkuvaa toistoa, jossa James avaa oven uuteen tilaan ja alkaa pistää porukkaa lihoiksi. Tästä palkitaan myös Trophy-palkinnoilla, koska niinhän tietenkin.
En voinut olla miettimättä pelisessioiden aikana, että lyhyempi versio, joka olisi lähempänä alkuperäistä, olisi toiminut paremmin. Silent Hill 2 on painajainen, joka koetaan yhä uudestaan. Sen ei tarvitse olla maratoni, kun sprintti on yhtä karmiva.
Osa Bloober Teamista tuntuu tiedostavan tämän ja kannustavan uudelleenpeluuseen. Maailmasta voi löytää viittauksia alkuperäisen seikkailun pulmiin ja tilanteisiin, jotka nyt häilyvät etäisinä muistoina. Ne antavat fiiliksen siitä, että tämä kaikki on tapahtunut aiemminkin. Ihan kuin Twin Peaksissä tai Stephen Kingin nerokkaassa Dark Tower -sarjassa.
Mikäli tätä olisi painotettu enemmän, ehkä Silent Hill 2 olisi voinut uskaltaa kokeilla muutakin kuin uskollista äänentoistoa vanhasta.
Onneksi eivät mokanneet, oikeasti
Silent Hill 2 ei ole huono peli, eikä se ole huono uusintaversiokaan. Mutta se ei ole erikoinen päivitys, eikä se myöskään tee tarpeeksi uusia asioita, että sitä voisi vuolaasti ylistää.
Se on juuri sitä, mitä aikaisetkin reaktiot siitä sanoivat. Se on helpotus. Vanha, rakastettu klassikko, jota ei ole mokattu täysin. Tämä ei kuitenkaan ole sellainen kehu, jonka Silent Hill 2 ansaitsee.
Ehkä tulevaisuudessa näemme vielä toisen version, jossa tämäkin on osa suurempaa kehää, jota James kulkee matkallaan kohti anteeksiantoa. Ehkä silloin voimme todeta, että kaikki oli sen arvoista.
