Yhdeksän kuukauden "sapattivapaan" päätös
Paukutin vuoden 2023 kesällä Diablo IV:ä (saitin arvio linkin takana) ylenmäärin, eli julkaisun jälkeen käytännössä joka päivä yhtä innostuneen pelikaverin kanssa – yhteensä noin 350 tunnin edestä. Yhdessä pelaaminen oli kiehtovaa etenkin siinä mielessä, että tunnettu pelisarja oli pitkäaikaiselle ystävälle täysin tuntematon, ja sain toteuttaa omaa intohimoani kertoessani taustoja siitä. Luonnollisesti annoin myös vinkkejä hahmonrakennukseen ja perustason juttuihin, mikä toi uutta ulottuvuutta seikkailemiseen. Pelikaverin intohimo uutta peliä kohtaan oli silminnähtävän voimakasta, eikä lisäosa tehnyt tästä poikkeusta, joten aikaan nähden käytetyt hurjat pelitunnit toistuivat taas.
En mitenkään osannut aavistaa, että uutuudenviehätys voisi kantaa kaikkien kausien läpi vielä tähänkin asti, sillä 6. kauden ja Vessel of Hatredin tultua ei mennyt tavallisesti edes viittä minuuttia, kun peli- ja chattikutsut saapuivat ruudulle sisäänkirjautumisen jälkeen. Ajattelin, että kiva päästä pitkästä aikaa tahkoamaan tuttuja paikkoja ensimmäisen kauden jälkeen, ja nähdä miten asiat olivat muuttuneet noin 9 kuukauden tauon aikana. Ainakin ähky oli sulateltu pois tauon aikana, ja uusi Spiritborn-hahmoluokka herätti kiinnostusta jo ennakkoon.
Samat, eniten koukuttavat tekijät olivat edelleen vahvasti tallella, eli uuden hahmon rakentaminen, kykyjen kehittäminen, lootin kerääminen ja lisättyjen tarinatehtävien suorittaminen. Suurin mielenkiinto kohdistuu kuitenkin Spiritborniin ja hahmon neljään petohenkeen, joita ovat Gorilla, Jaguaari, Tuhatjalkainen ja Kotka.
Petohengistä tykästyin eniten fyysistä voimaa huokuvaan Gorillaan, joka purkaa raivoaan isolle alueelle, mutta myös pyörremyrskymäisessä muodossa tulivahinkoa jakava Jaguaari tuntui miellyttävältä etenkin yhteen kohteeseen keskityttäessä. Tuhatjalkainen puolestaan toimii parhaiten isojen laumojen myrkyttäjänä, kun taas lintuveijari tekee tuhoa salamoilla. Mukavan erilaiset vaihtoehdot siis, mutta pakko sanoa, etten oikein syty "hiljaisesta tappajasta", eli Tuhatjalkaisen myrkystä, vaan haluan nähdä vihollisten saavan selkeämmin runtua.
Pelattavampaan suuntaan
Väsymättömästi kuuden kauden ajan tahkonneelta ystävältäni kuulin kaikki muutokset, joita on lisätty etenkin pelaajaystävällisestä näkökulmasta. Lopputulemana Diablo IV on nyt siinä kunnossa, missä sen olisi pitänyt olla jo julkaisupäivänä. Bugeja on karsittu vähemmälle, vahinkolukemat pystyy nyt helpommin erottamaan miljoonien muututtua pienempiin numeroihin, kausihahmon maksimileveli ennen paragon-tasoja on editoitu järkevämmäksi, eri pelimuotoihin on helpompaa löytää kanssapelaajia ja kokemuspisteet karttuvat nopeammin muutamia esimerkkejä listatakseni. Etenkin viimeksi mainittu vähentää puuduttavaa grindausta eli toistoa huomattavasti.
Tiivistettynä lastentaudit on kitketty minimiin ja kokemusta parannettu lisäysten myötä, mutta se tärkein kysymys tulee tässä: vieläkö tähän jaksaa pureutua samanlaisella latauksella kuin ensimmäisenä kuherruskuukautena? Yksiselitteistä vastausta tähän ei ole, sillä käytännössä en ole kaivannut julkaisun pariin lainkaan. Vastaavasti – jos hetken mielijohteesta halajan ehtymättömien vihollislaumojen pariin, viihdyn siellä tuntikausia. En itsekään tiedä, mistä moinen, mutta näin se vain menee kuin valokatkaisijasta napsauttamalla. Kaipa se tuhansien ja taas tuhansien vihulaisten lahtaaminen vain viehättää edelleen, tai sitten haluan tehdä hahmostani taas pari napsua voimakkaamman, jotta voisin dominoida vieläkin vapaammin haastavammilla vaikeustasoilla.
Muhkeutta maailmaan ja uusi juonenpätkä
Lisäosan tarinallinen anti keskittyy arviolta noin 10 tunnin mittaisen juonen ja pääpelistä tutun Neyrelle-hahmon ympärille. Siinä tarjotaan tyypillistä Diablo-sisältöä, eli kuunnellaan loret, edetään annettuun karttapisteeseen ja tuhotaan kasapäin vihollisia. Jos peliseuraa ei ole tarjolla, voi mukaan ottaa päivityksessä tulleen npc-apurin, jolle saa niin ikään kerättyä omia kokemustasoja ja uusia kykyjä. Coop-pelaamiseen apuria ei saa mukaan, mutta hän on silti passiivisesti läsnä, sillä voit valita avuksi kyvyn, jolla tekoälyapuri auttaa hetkittäin taisteluissa kuin etätyöläinen kotiluolasta käsin. Bonuksena valittavissa olevien AI-apureiden jutustelu tuo hieman pirteyttä tavanomaisen tekemisen keskelle.
Lisäsisältöpaketin yksi parhaimmista kattauksista löytyy Dark Citadel -alueelta, jossa eri tehtäväjanojen vaiheiden yhteyteen on mahdutettu pieniä aivopähkinöitä. Ne tuovat piristävää vaihtelua tavanomaisen "äksönin" keskelle jo siinäkin mielessä, että maaliin pääsemiseksi tarvitaan tiimitovereiden apua ja tietyissä kohdissa nopeaa reagointikykyä aikarajojen vuoksi. Tavallisesti alueella on useita muitakin pelaajia, joten yksinäisenkin on helppo löytää apujoukkoja rinnalleen. Tämä on tarpeen, sillä yksin haasteita ei ole mahdollista läpäistä.
Dark Citadelin ohella maailmaan on lisätty Realmwalker-niminen toistuva tapahtuma, joka kerää tavallisesti ison lauman seikkailijoita ympärilleen. Ympäriinsä vaeltava eriskummallinen otus avaa tuhoutuessaan portaalin, jonka kautta edetään lihavampien saaliiden luokse, mikäli tuhovoimaa on tarpeeksi. Realmwalker tuo ainakin ripauksen verran vaihtelua perinteisen mättämisen ympärille siinä missä ajoittain kartalle ilmestyvät pomotaistelutkin, mutta kuten aina – kaiken tavoitteena on hahmoa entisestään parantavat esineet.
Realmwalkeria innostavampaa puuhaa tarjoavat kesällä julkaistut, erittäin toimintapitoiset The Pit- ja Infernal Hordes -pelimuodot, jotka tuovat hektisyytensä ansiosta mieleen Diablo 3:n (saitin arvio linkin takana) ajat. Tuolloin porukalla läpäistävät nopeatempoiset Raft-portaalit tarjosivat mahtavaa viihdettä kerrasta toiseen.
Pelaan, en pelaa, en jaksa, menen kuitenkin, tahkoan tuntikausia
Voisi sanoa, että en oppinut kerrasta mitään, sillä olen jälleen saman asian äärellä: liika on liikaa, ähky on tehnyt paluun. Reilussa kuukaudessa paukutetut yli 100 tuntia ovat tehneet tehtävänsä, ja olen päättänyt sulatella nieltyä sisältöä aina tammikuulle asti, jolloin seuraavan kauden on määrä alkaa. Tämä eriskummallinen vihan, rakkauden, kyllästymisen ja ahmimisen yhdistelmä on saanut etenkin sen fiiliksen aikaan, että kaipaan pelaamiltani julkaisuilta myös riittävää vaihtelua. Vaikka yksi asia (eli mörköjen loputon tuhoaminen) olisi miten koukuttava tekijä tahansa, ei se yksin riitä.
Diablo IV: Vessel of Hatred on mainio lisäosa, mutta sen tiedän jo paljon pitemmältä ajalta, että allekirjoittanutta ei ole luotu tahkoamaan yhtä ainoaa peliä. Tästä yksi esimerkki kaukaa historiasta: Captive II: The Liberation oli aikoinaan yksi parhaista seikkailuroolipeleistä, jota tykkäsin tahkota kerrasta toiseen, vaikka tehtävät eivät varioineet kuin hieman. Julkaisussa kerrottiin olevan peräti 4 096 usean tunnin mittaista erilaista tehtävää.
MikroBitti-lehdessä kysyttiin joskus kauan sitten kysymys: mitkä pelit valitsisit pelattavaksi loppuelämän ajaksi? Yksi tyhjentävä vastaus on jäänyt mieleen: "Captive II: The Liberation. One life, one game", eli suomeksi "yksi elämä, yksi peli". Kommentti on todennäköisesti heitetty kieli poskella, mutta en ikinä voisi kuvitella ryhtyväni vastaavaan edes miljoonasta eurosta.
Kovin usein en saa ähkyä mistään pelistä, mutta ei tämä silti uutta ole. Edellinen vastaavan tunteen aiheuttanut oli muuan Fortnite, johon en enää koskisi pitkällä tikullakaan. Kesällä julkaistu Elden Ring: Shadow of the Erdtree (allekirjoittaneen arvio linkin takana) tarjosi helposti 40 euron edestä viihdettä, Vessel of Hatred ei pystynyt samaan.
