Häkellyttävän nättiä
Ensimmäinen asia, joka Crimson Desertissä pistää silmään, on miten nätti peli onkaan kyseessä. Periaatteessa kaikki pelit ovat nykyään kauniita, kiitos kehittyneen teknologian, mutta Crimson Desertin sekoitus tyyliteltyä korkeafantasiaa ja upeasti mallinnettua animaatiota säväyttää kerta toisensa jälkeen.
Gamescom ei yleensä ole paras tila kokea jotain tällaista, jos siitä mielii saada immersiivisen kokemuksen aikaan. Vaikka tekniikka onkin vimpan päälle, ympärillä pauhaa jatkuva mekkala, kun muutama satatuhatta innokasta pakkautuu Koelnmessen tiloihin. Crimson Desert on kuitenkin jotain muuta, eikä sen parissa edes huomannut ympäröivää maailmaa. Vaikka testattava demo oli tiukkaan rajattu, eli avointa maailmaa ei päästy tutkimaan, sen parissa vietetyt pari tuntia vakuuttivat niin vahvasti, että tästä voisi puhua Gamescomin vaikuttavimpana esityksenä.
Demon alueet keskittyvät pomotaisteluihin, jotka ovat iso osa Crimson Desertin painotuksesta. Massiivinen avoin maailma on tulvillaan konflikteja, jotka vaihtelevat paikallisista sotaherroista aina myyttisiin hirviöihin asti. Pelaaja astuu ikiaikaisen ritarikunnan jäsenen saappaisiin tehtävänään turvata maan hutera rauha tavalla tai toisella.
Ensimmäisessä koitoksessa päästään kokemaan tarinan alkusysäys, jossa päähenkilö ystävineen joutuu väijtyksen kohteeksi. Vihollisarmeijan joukot vyöryvät päälle aaltoina, ja pelaajan tehtävänä on pitää heidät aisoissa kunnes muut pääsevät pakoon. Heti alusta pitäen käy selväksi, että Crimson Desert ei edes yritä olla realistinen simulaatio keskiajan sodankäynnistä. Viholliset lentävät potkuista ja lyönneistä kuin tykin suusta. Ympäristö pirstaloituu tuhannen päreiksi pienestäkin osumasta. Miekalla voi lennättää tyyppejä ympäri pelikenttää. Toiminta on kuin sekoitus Wuxia-elokuvia ja viikinkimetallia soittavien bändien levynkansia. Ylilyötyä, melodramaattista ja upeaa.
Samalla taistelukenttä roihuaa vihollisten tulinuolista, ja kaatuneiden puiden oksat valaisevat öistä maisemaa. Tunnelma on käsinkosketeltavan upea.
Esittely pyöri natiivisti PlayStation 5 -konsolilla, eikä visuaalisesta annista huolimatta omaan silmään osunut minkäänlaisia hidastuksia tai tökkimisiä. On toki muistettava, että kyseessä on tarkkaan valittu esimerkki pelattavuudesta, jota on viilattu huippuunsa tätä tapahtumaa varten. Tästä huolimatta jo nyt, varhaisessa vaiheessa, Crimson Desert on teknisellä tasolla ällistyttävän vankalla pohjalla.
Pomotaistelut ovat suuria tapahtumia
Tästä eteenpäin Crimson Desert hyppää nexukseen, josta voimme valita yhden lukuisista pomotaisteluista. Nämä ovat rajoitettuja kokemuksia, jotka on lukittu esitystä varten, minulle kerrotaan. Ne antavat vain maistiaisen siitä, miltä oikea konflikti tuntuu, jos siihen ajautuu maailmaa tutkiessa.
Taistelut on eritelty pituuden ja vaikeuden mukaan. Näistä ensimmäinen, Staglord, paikallinen sotaherra, joka vahtii aarteitaan vuorenhuipulle rakennetussa linnakkeessaan, on helpoimmasta päästä. Silti taistelulle luvataan pituutta toistakymmentä minuuttia.
Jälleen kerran Crimson Desert vakuuttaa tunnelmallaan. Hahmo aloittaa raunioituneen linnakkeen edustalta. Kaukaisuudessa häämöttää valtakunta, jonka kaupungeista erottuvat vain tornit ja muurit. Vuorijono syleilee laaksoa ja pilvet heijastuvat peilityynen järven pinnalta. Näin korkealla on jo lunta, vaikka ilma näyttää kesäiseltä. Hetkessä on tunne, että olemme elävässä, hengittävässä maailmassa. Samanlainen fiilis oli viimeksi The Witcher 3:n parissa.
Tekijöiden mukaan tämä on tarkoitus. "Jos näet jotain, voit mennä sinne", yksi paikallaolevista kehittäjistä julistaa ylpeästi.
"Me haluamme, että pelaaja uppoutuu tähän maailmaan sadoiksi tunneiksi".
Linnan rauniot johdattavat suuren salin jäännöksiin. Kaikkialla on irtaimistoa, pöytiä ja aseita, jotka ovat jääneet edellisiltä asukkailta jälkeen. Kaikkialla on merkkejä vanhasta maailmasta, joka on väkivaltaisesti sysätty syrjään. Toisella puolella avointa pihaa on käsintehty valtaistuin, jolla lepää massiivinen mies täydessä sotapuvussa. Staglord on nimensä veroinen ilmestys. Ruhoihin sonnustautunut kolossi, joka kantaa kahden käden miekkaa kuin hammastikkua.
Dialogi jää vähäiseksi. Staglord tietää, että pelaaja on tullut hänen aarteiden perään. Vaikka hänen valtakuntansa on tuhoutunut, sen rippeet ansaitsevat haaskanlintuja paremman kohtalon.
Taistelu on intensiivistä spektaakkelia, joka ensimmäisellä yrittämällä meni ihan plörinäksi sen vuoksi, että olin niin häkeltynyt näkemästäni. Päähenkilön ja Staglordin kokoero on hykerryttävä, joskin täysin uskottava. Upeasti motion capture -tekniikalla toteutetut hyökkäykset tuntuvat painavilta ja uhkaavilta. On villiä nähdä hahmon loikkaavan sivuun vain senttejä ohi viilettävästä pöydästä. Kaikkea voi käyttää aseena. Oli se sitten lattialta löytyneet rikkinäiset työkalut, miekat tai huonekalut. Jokainen osuma tuntuu pieneltä voitolta. Staglordin osuessa päähenkilö lentää kaaressa seinien läpi. Ilma on sakeana pölyä ja lunta.
Crimson Desertin taistelu yhdistelee perinteistä hack-and-slashiä Street Fighter -tyyliseen mättöön. Hahmolla on lukemattomia erilaisia komboja, joista valita, sekä valtava kasa taitoja, jotka aukeavat pelin edetessä. Jokainen ase reagoi eri tavalla komboihin, minkä lisäksi ympäristön vaikutus tuo oman osansa hyökkäyksiin. Ennen pelaamista pääsen näkemään opastusvideon aloittelijoille suunnatuista mekaniikoista, joka itsessään vie melkein kymmenen minuuttia käydä läpi. Tämäkin on vasta alku, tekijät kertovat. Crimson Desert hyödyntää kaiken sen, mitä tekijät oppivat Black Desert Onlinen kehityksestä, ja laajentaa sitä eksponentiaalisesti.
Arvioitu kesto ei valehtele. Staglordin voittoon menee helposti parikymmentä minuuttia. Tästä huolimatta se ei missään vaiheessa maistu pakkopullalta. Kun taistelu viimein päättyy ja Staglordin ase vaihtaa omistajaa, olo on kuin Dark Soulsin kanssa parhaimmillaan. Hieman väsynyt ja ällistynyt, mutta täysin hullaantunut siitä fantasiasta, jota Crimson Desert tarjoaa. Se luo täysin uskottavan illuusion vaeltavasta sankarista, jota on ilo pelata.
Hirviöt ovat oma lukunsa
Toinen taisteluista onkin kertaheitolla suurempi. Päähenkilö ja paikallinen helppoheikki matkaavat vehreiden niittyjen keskellä kasvavalle mäelle, jossa helppoheikki on kuullut löytyvän timantteja. Nämä löytyvätkin helposti, mutta niiden kerääminen on ihan eri juttu. Mäki itsessään on nimittäin massiivinen kivirapu, joka ei pahemmin ilahdu siitä, että häntä ollaan tultu louhimaan.
Taistelu muistuttaa sekoitusta Monster Hunterista ja Shadow of the Colossuksesta parhaalla mahdollisella tavalla. Hulppean kokoista hirviötä pitää kiivetä löytääkseen sen heikkoudet, mutta mistään hitaasti liikkuvasta kolossuksesta ei ole kyse. Vihainen rapu nimittäin voi sylkeä vettä sellaisella paineella, että pelaaja lentää kymmeniä metrejä ilmaan. Onneksi Crimson Desert tarjoaa järjettömän väärän valinnanvaraa myös tällä saralla. Pelaaja voi liitää, käyttää heittoköyttä tai lukemattomia erilaisia ratsuja selvitäkseen tilanteista. On villiä menoa heilua köyden varassa, kun kerrostalon kokoinen rapu loikkii maaseudun poikki.
Jälleen kerran kokonaisuuden voi tiivistää yhdellä sanalla: spektaakkeli. Mutta erilainen kuin Staglordin taistelussa. Siinä missä mättö vuorenhuipulla muistutti intensiivistä kamppailuelokuvista, suurten hirviöiden kanssa taistelu tuo mieleen Ishiro Hondan aikaiset Godzilla-elokuvat ja Roland Emmerichin megalomaaniset maailmanlopun visiot. Jos jotain voidaan tehdä hulppeasti, niin se myös vedetään överiksi.
Nämä taistelut eivät myöskään jää uniikeiksi kohtaamisiksi, tekijät vakuuttavat. Tarkoitus on, että seikkailujen ohella voi törmätä vastaaviin hirviöihin ja kohtaamisiin ihan tavallisen tallustelun ohella. Tarkoitus on luoda fantasiamaailma, jossa jokaisen kukkulan takana odottaa seikkailu.
Heti mulle nyt
Vietin kaksi tuntia Crimson Desertin parissa, enkä malttaisi päästä uudestaan sen kimppuun. Vaikka kehitys on jo pitkällä, itse lopullista tuotosta emme näe kuin vasta ensi vuoden puolella. Julkaisupäivästä ei ole tietoa.
"Me viemme kaiken sen, mitä opimme Gamescomista, takaisin kehitystiimille kotosalla", kehittäjät avaavat.
"Tarkoitus on oppia, miten pelaajat reagoivat vaikeustasoon ja pelimekaniikkoihin. Voimme hioa tätä entisestään ja lisätä asioita, joita eniten toivotaan".
Nyt jo on puhe, että peliin ollaan lisäämässä entistä laajemmin ratsuja. Toive onkin, että jos maailmassa on oikean kokoinen eläin, joka tulee matkalla vastaan, niin sillä voi ratsastaa. Tärkeintä on valinnanvapaus.
Minkä tahansa muun pelin kanssa moinen taivaanrannan maailailu kuulostaisi liian hyvältä ollakseen totta. Crimson Desertiä pelanneena se kuitenkin kuulostaa lupaukselta, joka on täysin toteutettavissa. Tähän mennessä kaikki sen huimat fantasiat tuntuvat käyneen toteen.
