Takaisin alkuun
Dying Light: The Beast tuo takaisin ensimmäisen Dying Light -tarinan päähenkilön, Kyle Cranen. En osaa sanoa, miten suuren juhlan paikka tämä on, sillä en muista kenenkään sanoneen, että Crane olisi millään tavalla muistettava sankari.
Tästä huolimatta The Beastin tekijät tuntuvat olevan ylpeitä siitä, että tarinan alkuperäinen sankari on palannut ääninäyttelijää, Roger Craig Smithiä, myöten.
Crane on viettänyt viimeiset vuodet vangittuna ja elävänä koekaniinina. Tämän ansiosta hänelle on käynyt kuten kaikille traumatisoituneille päähenkilöille toimintapeleissä: hänen äänensä on oktaavia matalampi ja kaikki asiat ovat hänestä nyt ihan tyhmiä. Hänellä on myös mutanttimaisia supervoimia, josta pelin nimi, The Beast, tulee. Kun Crane änkyröi tarpeeksi, hän vapauttaa sisäisen petonsa Hulkin lailla ja pistää ranttaliksi.
Lokaatio itsessään on muuttunut aurinkoisesta Etelä-Amerikasta sydänmaan metsiin ja soihin. Parkouri on tuttua ja turvallista, joskin nyt supervoimilla höystettyä menoa. Reilun puolen tunnin mittaisessa demossa pääsin näkemään, miten Cranen uusi seikkailu noudattaa tuttuja kaavoja, mutta silti uudistaa Dying Lightin menoa muutamin merkittävin tavoin.
Yksin kaikkia vastaan
Yksi suurimpia eroja edeltäjäänsä nähden on se, että Dying Light: The Beast heivaa metsään Dying Light 2:sen valintamekaniikat. Aiemmassa osassa nähty "choice and consequence" -kerronta on sysätty syrjään lineaarisen tarinan puolesta, joka keskittyy täysin Cranen matkaan antisankarina vailla päämäärää.
Kehittäjät painottavat esityksen aikana, että he halusivat pelaajan tuntevan olevansa Crane, ja paras tapa lähestyä tätä oli palata takaisin sarjan juurille. Se antaa myös mahdollisuuden heille keskittyä parantamaan tuttuja mekaniikkoja sen sijaan, että he loisivat uusia, jotka eivät välttämättä olisi fanien mieleen.
The Beastin maailma koostuu useasta eri ympäristöstä, joista suurin on kaiken keskellä oleva keskilännen kaupunki. Sitä ympäröivät vuoristomainen maasto, suot, ja synkät metsät luovat jokainen erilaisen pelikokemuksen, jossa yksi ja sama pelityyli ei sovellu kaikkiin. Tämän vuoksi pelintekijät ovat parantaneet matkantekoa ja piileskelymekaniikkoja entisestään. Autoja löytää entistä helpommin käytettäväksi, mutta kaikista ei välttämättä löydä heti bensaa tai toimivia osia. Jää pelaajan harteille päättää, onko se riskin arvoista korjata auto tulevaa varten, vai jatkaa jalan.
Kaupunkia piinaavat niin epäkuolleet kuin uuden pahiksen, Paronin, joukot. Hävityksen runtelema kaupunki on täynnä alueita, jonne ei enää pääse perinteisin keinoin, kuten autolla. Joten Cranen on löydettävä tiensä uusiin kohteisiin hyödyntäen niin parkouria kuin epäinhimillisiä taitojaan. Sotajoukot metsästävät häntä kuitenkin jatkuvasti, joten pelaajan on jatkuvasti mietittävä, mitä on valmis uhraamaan päästääkseen koluamaan uusia paikkoja. Beast-taidot kuitenkin vaativat hetken latautuakseen, joten ylivoimaisista kyvyistä ei voi puhua.
Tuttua, mutta nautinnollista menoa
Se, mikä eniten pisti silmään The Beastin esityksessä, oli miten paljon tätä oli ikävöinyt.
Ensimmäinen Dying Light ei ole läheskään täydellinen peli, mutta sen erinomaiset pelimekaniikat ovat mainio esimerkki pelattavuudesta, joka pelastaa muuten heikon pelin. Taistelun ja parkourin sekoitus on nautinnollista mättöä, joka varsinkin kaverien kanssa on hulppeaa ajanvietettä.
The Beast lupaa samaa tuttua menoa, mutta roimin parannuksin. Demossa nähdyt parkour-kontrollit toimivat tiukemmin, hyppiminen on entistäkin palkitsevampaa, ja väkivalta tulee suoraan iholle. Zombien mätkiminen putkien, kirveiden ja miekkojen(!) avulla on yhtä hulvatonta, kuin odottaa voi. Kaiken lisäksi kokonaisuuden voi pelata läpi jopa kolmen muun kaverin kera.
Tekijöiden mukaan The Beastistä on tulossa tiivis vajaan 18 tunnin paketti, joka ei edes yritä olla suurin peli, mitä ensi vuonna nähdään. Se on virkistävä lupaus pelirintamalla, joka tuntuu välillä kuvittelevan, että mitä enemmän peliin ahdetaan, sen parempi lopputulos saadaan. Ensimmäisen katsauksen perusteella Dying Light: The Beast on löytänyt täysin oikean lähestymistavan. Tarjotaan mieluummin loppuun asti hiottu kokonaisuus, joka jättää pelaajat pyytämään lisää.
Ensi vuonna nähdään, miten Kyle Cranen paluu onnistuu, mutta ainakin nyt on syytä olla optimistinen.
