Julkaisija: SCEE
Kehittäjä: Guerrilla Games
Pelaajia: 1 (lopulliseen versioon tulossa kahden pelaajan yhteistyömoodi ad hoc -tilassa ja 2-6 pelaajan verkkopeli infrastructure-tilassa)
Julkaisu: Talvi 2006
Muuta: Testissä oli elokuun 2006 ennakkokoodi, versio 0.01. Kiitokset tästä Nordisk Filmille.
Keskustelua pelistä KonsoliFIN BBS:ssä
Pelin virallinen nettisivu: http://www.killzone.com
PSP:llä on meneillään pienimuotoinen trendikäytäntö kotikonsoliporttaustensa kanssa. Kuten The Getaway -sarjasta irrotetun Gangs of Londonin tapauksessa, saa PS2:lle vuonna 2004 julkaistu Killzone myös käsikonsolille ryhmätoimintaan painottuvan kevyehkön taktikointiversionsa. Idea pienen joukon komentamisesta ohjatessa samalla yhtä jäsentä itse ei sinällään ole lainkaan uusi, mutta se istuu laitteelle yllättävän sopivasti. Lieneekin vain ajan kysymys, milloin vaikkapa Freedom Fighters tuodaan PSP:lle, ellei lisenssin omistaja EA:n vastikään ilmoitettu vastaisuus taskupleikkaria kohtaan lyö kapuloita rattaisiin.
Alkuperäinen Killzone oli hyvä, mutta ennen kaikkea tyylitelty, karski ja näyttävä ensimmäisen persoonan räiskintä. Eritoten, kun kehittäjä Guerrilla Gamesin aikaansaama jälki oli likimain ennennäkemätöntä pleikkarilla. Pelillä oli toki omat puutteensa, mutta ainakin allekirjoittanutta toiminta jaksoi innostaa muutaman läpipeluukerran verran. Kiitos tästä kuului pitkälti mainiosti kirjoitetulle ja pelattavuuteen vaihtelevuutta tuoneelle hahmokaartille. Moninpelikin viehätti aikansa, vaikkei SOCOMien kaltaista suosiota saavuttanutkaan.
PSP:n Killzone, lisänimeltään Liberation, jatkaa hyväksi todettua tyyliä. Samalla se sijoittuu sarjan juonijatkumoon kuvaten tutun Vekta-planeetan sodankäyntiä vain kaksi kuukautta PS2-osan tapahtumien jälkeen. Tosin alustanvaihdoksessa pelimekaniikka on kokenut melkoisia muutoksia, kun toimintaa ei enää seurata hahmon silmistä vaan isometrisestä kuvakulmasta, joka tuo mieleen sellaiset klassikkosarjat kuin Crusader tai Jagged Alliance. Vaikka ominaisuuksia on höystetty pienillä taktisilla elementeillä, on meno yhtä vahvan - ellei vahvemman - toimintapainotteista kuin edellisosassa.
Liberation alustetaan noin minuutin pituisella, sangen näyttävällä CGI-videolla, jossa toistaiseksi esittelemätön - mutta ennakkotiedoissa kenraali Metraciksi nimetty - uusi Helgast-komentaja seuraa nopealeikkauksista räiskettä ja tuhoa. Tällaista voisi katsella pidempäänkin, sillä taukoahan on kertynyt PS2:lla - ja kenties tulevan PS3:n kakkososan vuoden 2005 E3-videossa - nähdyistä pätkistä jo hyvän aikaa. Luvassa on siis jälleen tyylikästä ja tunnelmaa nostattavaa katsottavaa kaikin puolin.
Videon jälkeinen hyppäys varsinaiseen pelinäkymään ei tunnu lainkaan karvaalta, sillä Liberation näyttää uskollisesti ja varsin tunnistettavasti aiemmalta Killzonelta. Tyyli on siis siirtynyt oikealla tavalla, ja ulkoasu on hienolla tapaa karu, kuten sodankuvauksen kuuluukin. Ensin näytetään yleiskatsaus yläilmoista juoksuhautoihin, joihin laskeudutaan suorittamaan ensimmäinen osuus. Aloitusmaisemat tuntuvat tutuilta, sillä samanlaisissa ympäristöissähän käytiin myös PS2-Killzonen taistoja. Lisää edetessä törmää muihinkin tutunnäköisiin tapahtumapaikkoihin, joista esimerkiksi laivasatama muistuttaa suunnittelultaan huomattavasti jo viime osassa nähtyä aluetta.
Ennakkokoodin tehtävissä ohjataan Templaria, joka on edelleen se vähän-kaikessa-hyvä perussankari, mutta nyt hän pystyy kapteenin auktoriteetillaan komentelemaan taistelutovereitaan. Kun analogitatti on pyhitetty hahmon liikutteluun, jäävät nuolinäppäimet virtuaalikomentajien hallintakaluiksi. Painamalla ylös käynnistyy komentonäkymä, joka ei suinkaan pysäytä ympärillä tapahtuvaa toimintaa, vaan ainoastaan hidastaa sitä hieman Knights of the Old Republicien taistelusysteemin tapaan. Vihollisten ja luotien liikkuessa ns. bullettimessa jää pelaajalle enemmän aikaa tehdä taktisia päätöksiä paineen alla, mutta ei loputtomasti. Meno hidastuu samalla lailla selaillessa kenttiin ripoteltujen ase- ja räjähdelaatikoiden sekä lääkintäpakkausten sisältöä.
Toiminnan hidastuessa kuvakulma siirtyy vielä kauemmaksi hahmoista paljastaen enemmän lähialueita. Tämä laajentaa taktisia mahdollisuuksia, sillä komennettavia voi käskeä kauaksikin eri pisteisiin toimiin, kuten suojaan, räiskimään, konekivääripesäkkeeseen tai vaikka räjäytyshommiin.
Perinteistä yksinliikkumista ja -tappamista ei ole missään nimessä unohdettu, ja ainakin testiversiossa edetään enemmän soolona kuin kahden miehen tiiminä. Liberationissa tällainen ”perustoiminta” on sekä melko monipuolista että kiivasta, sillä suojaa saa olla hakemassa jatkuvasti ja pienikin vihollisjoukko voi muodostua suureksi ongelmaksi. Tappavan sorttinen tekoäly osaa ampua ja heitellä kranaatteja tarkasti, suojautua hyvin, toimia jotenkin ryhmässä sekä käyttää kiinteitä tulituspesäkkeitä, jotka tuottavat takuulla harmia kestävyytensä vuoksi. Lisäksi vastaan ei asetu enää pelkästään erilaisia helgast-solttuja tankkeineen, vaan myös sotakoiria ja käveleviä hämähäkkipommeja. Etenemistä vaikeuttavat myös tiheät miinakentät ja ansat, joita voi onneksi purkaa ja räjäyttää tieltä.
Muutoin ohjaus on pääosin tuttua PS2:n Killzonesta; lähellä seisoskelevaa vihollista voi huitaista aseenperällä ja ohjattavat hahmot eivät osaa ylittää ilman apua pieniäkään esteitä. Vaikka viimeksi mainitun puolen vuoksi kentissä huomaa tarkkaan ilmeiset etenemisvaihtoehdot, niin nyt kulkureiteistä tarvitsee huolehtia jopa entistä vähemmän, kun ruudun reunassa näkyy jatkuvasti suunnanosoitin. Tähtäily on samoin automaattisesti hoidettua ja hieman yksitasoista, vaikka luodit löytävät paikkansa ylä- ja alapuolella majailevien vihollisten panssareissa pienen sohimisen jälkeen. Lasersäde näyttää tähtäyssuunnan Gangs of Londonin tyyliin.
Enää ei tarvitse liikkua aina jalankaan, sillä tietyissä kentissä saa kaapattua vastapuolen kulkuneuvoja, kuten tankkeja ja ilmatyynyaluksia, joilla sitten jyllätään aikansa. Esiversiossa pääsee ohjastamaan näistä ensimmäistä, jonka ohjaus toimii yksinkertaisuutensa vuoksi hyvin: takanäppäimillä käännetään tykkiä, tatilla suuntaa ja kaasu sekä pakki ovat erikseen. Ja tuhoahan menopelillä saa aikaan.
Lopullisesta versiosta löytyy vähintään neljä episodia, joista on ennakkoversiossa pelattavissa kaksi ensimmäistä ja jotka sisältävät neljä tehtävää kukin. Jo alun osuudet tuntuivat hieman pitkiltä käsikonsolille ja ovat täten kaukana Gangs of Londonin pyrähdyksistä. Killzonessa pelausaikaa kertyykin lukuisten uusintayritysten vuoksi, sillä peli on jopa helpoimmillaan sangen haastava. Normal-vaikeustasolla toki pärjää aluksi, mutta heti toisen episodin alku miinoineen kaikkineen oli luulot poistava kokemus.
Äänimaailma mahtipontisine musiikkeineen kuulostaa pitkälti samalta kuin edellisosassa; sodan kauheudet raikuvat käsikonsolillakin hienosti. Erityisesti räjähdyksissä ja ammuskelussa tuntuu miehisyys, eikä muissakaan efekteissä valittamista ilmene. Näyttelijätyö on totutun laadukasta ja ronskin särmikästä. Fuckkia ei silti viljelty alun dialogeissa aivan kuin alkuperäisessä, mutta Ricon puheet ovat yhä sopivan machoja.
Kaiken kaikkiaan Killzone: Liberation lupaa testiversion perusteella laadukasta, käsikonsolille sopivaa ja toiminnan ystäville maistuvaa pakettia. Vielä, kun mukaan saadaan moninpeli, peliltä uskaltaa odottaa normaalia PSP-julkaisua enemmän. Toivottavasti lopullinen räiskyttely vain tarjoaa kylliksi vaihtelua, eikä vaikeustaso nouse liian korkeaksi kynnykseksi. Alkuperäistä Killzonea heikompaa tästä ei ainakaan tunnu saavan.
Verkkopeliä ei testiversiossa vielä päässyt kokeilemaan, mutta asia korjaantuu, kun KonsoliFIN palaa taskukokoiselle tappoalueelle talven aikana arvostelua kirjoittamaan.
