Nintendo DS – virallisemmin joko Dual Screen tai Developers' System –
on hieman alkuperäistä Game Boy Advancea suurempi, nimensä mukaisesti
kaksinäyttöinen laite. Suljettuna laitteesta tuli aluksi mieleen
saippuarasia ja avattuna vanhat Game & Watch -elektroniikkapelit,
ja hopeanharmaan möykyn ensivaikutelma oli järkyttävän muovinen. DS:n
yläosa on samaa mukavantuntuista muovia kuin GBA SP:ssä, mutta pohjaan
käytetty mattapintainen musta muovi taas on jokseenkin halvanoloista.
Ensijärkytyksestä toivuttuani sain kuitenkin huomata, että koneen
pitely tuntuu mukavan luonnolliselta, eikä käsien asentoa tarvitse
suuremmin ajatella. DS:llä onkin selvästi tilavampi pelata kuin GBA:lla.
Konsolin valovoimaisin osa ovat sen kaksi kolmituumaista TFT-näyttöä,
joiden tarkkuus on 256x192 pikseliä, eli hieman enemmän kuin GBA:lla
(240x160 px). Näytöt on aidosti taustavalaistu, joten pelit näkyvät
täydessä väriloistossaan olosuhteista riippumatta, eikä valo vaalenna
värejä, kuten SP:llä tai Afterburner-modifioidulla GBA:lla. DS ei tue
vanhimpia Game Boy -pelejä, mutta GBA-pelit toimivat kunnolla. Niitä
pelatessa voidaan valita kumpi ruutu on käytössä ja kumpi pimeänä. DS:n
suuremmasta näyttötarkkuudesta johtuen GBA-pelin reunoille jää pienet,
mustat palkit. Näyttöjen katselukulma on melko pieni, eli
oikeanlaisista väreistä nauttiakseen näyttöä tulee katsoa miltei
kohtisuoraan, mikä ei yhden pelaajan konsolissa ole suuri miinus.
Ylänäytön saa lukittua SP:stä tutun viistoasennon lisäksi myös täysin
auki, mikä on kätevä ominaisuus peleissä, joissa molempia näyttöjä
käytetään yhden suuren tapaan. Jos kansi suljetaan kesken DS-pelin,
menee kone horrostilaan, ja peli jatkuu täsmälleen samasta kohdasta kun
kansi avataan. GBA-peleillä tämä ominaisuus ei toimi, vaan horrostila
täytyy kytkeä pelin omien valikoiden kautta päälle, mikäli peli sitä
tukee.
Kaksoisnäytön lisäksi DS:n toinen keskeinen erikoisominaisuus on
alemman näytön päälle sijoitettu läpinäkyvä kosketuslevy. Koska se
tunnistaa minkä tahansa kosketuksen, sen käyttö onnistuu vaikka
sormella, mutta tarkkaa painelua varten mukana tulee kamalan pieni
stylus-kynäohjain, jonka hukkaaminen tuntuu olevan vain ajan kysymys.
Nintendokin on ennakoinut tämän, sillä mukana tulee vara-stylus, joita
myydään lisävarusteena kolmen kappaleen pakkauksissa noin kymmenen
euron hintaan. Koneen mukana tulee myös rannehihna, joka ei pienen
kokonsa vuoksi sovi todellakaan ranteessa pidettäväksi pelaamisen
aikana. Sen sijaan hihnalla on toinen, paljon sopivampi
käyttötarkoitus: sen päässä on peukalolenkki ja pieni muovilätkä, jolla
on paljon tarkempi ja sulavampi käyttää kosketusnäyttöä kuin
rasvaisella sormenpäällä.
DS:ssä on kaksi kaiutinta, jotka on sijoitettu ylänäytön molemmille
sivuille. Koneen omien kaiuttimien aikaansaama stereoääni toimii
yllättävän hyvin, ja pelien äänimaailmaan on saatu mukavasti
kolmiulotteisuutta. Äänenlaadussa ei ole juurikaan valittamista: pelit
kuulostavat jo koneen kaiuttimilla hyvältä, mutta kuulokkeilla
pelatessa matalat äänet erottuvat paljon selkeämmin.
Koneessa on sisäänrakennettuna Pictochat, langattoman lähiverkon yli
toimiva chat-ohjelma, jonka avulla voidaan lähetellä piirrettyjä
viestejä lähettyvillä oleville kavereille. Keskusteluhuoneisiin mahtuu
kerrallaan 16 keskustelijaa. Pictochatilla leikkimisellä saa tapettua
aikaa toisinaan muutaman minuutin ajan, mutta kyseessä taitaa olla
lähinnä Japanin markkinoille suunnattu kyhäelmä. Eipä ajatus
piirroschattailystä ainakaan allekirjoittanutta liiemmin innosta.
Langattoman lähiverkon avulla on myös mahdollista pelata moninpelejä.
Koneen 4 megatavun muistiin voi myös ladata pienehkön moninpeliosuuden,
mikä mahdollistaa monen pelaajan pelit vain yhdellä pelikasetilla. Muun
muassa Ridge Racer DS (6 pelaajaa) ja Super Mario 64 DS (4 pelaajaa)
tukevat yhden kasetin moninpeliä.
Akunkesto on
käsikonsolille elintärkeä seikka, eikä DS:llä olle tällä saralla
ongelmaa. Muutaman latauksen jälkeen kone kesti normaalikäytössä Mario
64:ää, Feel the Magicia ja Metroid Primeä pelaillen noin kahdeksan
tuntia, ennen kuin akku täytyi ladata uudestaan. Virallisesti
ilmoitettu 6-10 tunnin peliaika ei siis ole täyttä potaskaa, vaan
lähellä totuutta.
Koska rautapuoli tuskin kiinnostaa peruspelaajaa, on myös hyvä tietää
miten laite suoriutuu siitä tärkeimmästä, eli peleistä. Pikatestissä
Super Mario 64 DS, Feel the Magic: XY/XX (julkaistaan Euroopassa
nimellä Project Rub) sekä Metroid Prime Hunters: First Hunt.
Super Mario 64 DS
Nintendon päättäjät ajattelivat pelata varman päälle ja julkaisivat
Nintendo 64:n keulajulkaisupelin Super Mario 64:n myös uusimman
konsolinsa julkaisussa – tosin päivitettynä versiona. Peli on pysynyt
suunnilleen samana, mitä nyt grafiikkaa on hiottu paremmin 2000-luvulle
sopivaksi. Tällä kertaa pelissä seikkaillaan Marion lisäksi myös
Luigilla, Wariolla sekä Yoshilla, ja hahmoa on vaihdeltava tarpeen
vaatiessa. Ohjaus tapahtuu joko digitaaliohjaimella, tai käyttäen
kosketusnäyttöä analogiohjaimen lailla: näyttöä painettaessa ruudulle
ilmestyy analogitikun liikerataa vastaava alue. Mitä kauemmaksi alueen
keskikohdasta painetaan, sitä nopeammin hahmo liikkuu.
Muka-analogiohjaus vaatii aluksi paljon totuttelua, eikä pääse koskaan
oikean tikun tarkkuuteen. Se on joka tapauksessa kohtuullinen
kompromissi. Eroja alkuperäisversioon ovat 30 uutta tähteä, tukku
viihdyttäviä minipelejä sekä neljän pelaajan moninpeli, jossa kerätään
kilpaa tähtiä tutuissa 3D-maailmoissa. Mario 64:n DS-käännös on yhtä
viihdyttävä kuin alkuperäispelikin, mikä ei ole yllättävää, kun otetaan
huomioon, että kyseessä on sama peli.
Feel the Magic: XY/XX
Feel the Magic: XY/XX on eräs DS:n mielenkiintoisimmista – ja
omaperäisimmistä – julkaisupeleistä. Pelin alussa päähenkilö rakastuu
silmittömästi ohikulkevaan neitokaiseen, jonka vuoksi hän tekisi mitä
tahansa. Niinpä hän liittyy performanssitaiteilijaryhmään ja osallistuu
superesityksiin saadakseen ihastuksensa huomion. Esitykset ovat
yliannostuksen japanilaista outoutta saaneita minipelejä, joita
pelataan kosketusnäytön ja mikrofonin avulla: milloin ajetaan
yksipyöräisellä kapeita palkkeja pitkin, milloin puhalletaan
purjeveneelle vauhtia. Välillä taas taltutetaan pillastuneita härkiä –
varoen toki osumasta tulilinjalle loikkiviin mäkihyppääjiin – tai
kaahataan autolla lingoten jalankulkijoita jättiritsalla pahiksen
niskaan. Feel the Magic on tyylikkäästi tehty paketti DS:n
erikoisominaisuuksien esittelyyn.
Metroid Prime Hunters: First Hunt
Testikolmikon teknisesti upein on Metroid Prime Huntersin demo, joka
kulkee lisänimellä First Hunt. Peli on nätti
seikkailuräiskintätasohyppelyhybridi GameCuben Metroid-pelien tapaan.
Huntersissa ei tosin ole tähtäyslukitusta, vaan räiskintä on täysin
vapaata. Tähtäämiseen käytetään kosketusnäyttöä ja liikkumiseen
nappeja. Ampuminen tapahtuu liipasimista. Todella toimivasta
ratkaisusta tuleekin oitis mieleen PC-räiskintöjen hiiri ja näppäimistö
-yhdistelmä. First Huntissa on kolme yksinpeli- ja kolme
moninpelikenttää. Moninpeli tosin vaatii jokaiselle pelaajalle oman
pelikasetin, mikä on ymmärrettävää, sillä demo kuuluu vakiona
Pohjois-Amerikan DS-myyntipakkaukseen.
Muutaman viikon testailun jälkeen Nintendo DS jätti kaikkiaan
positiivisen vaikutelman. Laitepuoli näyttää olevan kunnossa, ja
kaksois- ja kosketusnäyttö tuntuisivat ennakkoluuloista huolimatta
toimivan mukavasti. Enää tarvitaan vain kunnon pelejä. Laitteessa on
paljon potentiaalia, joten täytyy toivoa, ettei sitä hukata
julkaisemalla vain N64-käännöksiä ylimääräisen karttaruudun kera.
