Polaarisuus pelikonseptina on kokenut jonkinlaisen inflaation Ikarugan jälkeen, vaikkei Ikaruga ilmiön pioneeri ollutkaan. Schizoid perustuu samantyyliseen vastaväriteemaan. Torpex Gamesin indie-julkaisu on konseptiltaan todella yksinkertainen, ehkä jopa liian yksinkertainen. Schizoidin maailmassa sininen olio syö sinisen olion ja punainen olio punaisen olion, mutta kummatkin värit heittävät hyvästit törmätessään vastavärin sävyttämään olentoon. Pelaaja ohjaa joko yhtä tai kahta otusta samanaikaisesti, joskin oma skitsoilu-ura kannattaa aloittaa wingman-pelimuodolla, jolloin tietokone ohjaa toista otusta. Schizoid on hyvin suoraviivainen peli, mistä viestii muun muassa se, että pelissä käytetään vain yhtä tattia (molempia olioita ohjatessa kahta). Ensimmäisissä tasoissa pelaajalle esitetään eri vihollis- ja esinetyypit ja neuvotaan kuinka toimia missäkin tilanteessa. Osa vastuksista seuraa pelaaja, kun taas osa keskittyy vaikkapa munimaan jälkeläisiään kenttien laidoille tai karkailemaan parhaansa mukaan pelaajan ohjastamaa otusta.
Kentän läpäisemiseksi tulee tuhota jokainen vihollinen ja mitä nopeammin ja täydellisemmin urakasta suoriutuu, sen parempia pisteitä saa. Lisäksi tason läpäisy kuolematta vapauttaa pelaamasta samaa tasoa uudestaan; Schizoidin tasot on jaettu nippuihin ja game overin yllättäessä tulee aloittaa peli aina alusta. Paras tapa välttyä tylsyydeltä ja kurjalta toistolta on hoitaa helpoimmat ja kurjimmat kentät kuolematta, jotta näitä ei tarvitse uusilla yrityskerroilla enää kerrata. Tasot eivät juuri poikkea toisistaan muuta kuin muodon ja koon saralla. Joissakin kentissä saattaa olla ilkeitä esteitä tai umpikujia, mutta yleisesti ottaen ne perustuvat pikasuoritukseen. Eräs kenttä alkaa esimerkiksi siten, että parin ensimmäisen sekunnin jälkeen kasa punaisia ja sinisiä olioita on vyörynyt pelaajapolon päältä, ellei tämä ole kerennyt nopeasti sujahtaa sivuilta vihollisen niskaan. Jotkut tasot saattavat venyä hyvinkin pitkiksi, jos munia levittävä vihollinen pääsee lajitovereineen alussa niskan päälle.
Schizoid osoittautuu alkuinnostuksen jälkeen tylsäksi peliksi. Yksinkertaisesti abstraktin olennon ohjaaminen mustaa taustaa vasten tattia vääntelemällä ei ole kovin hienoa. Graafinen ulkoasu palvelee tietysti tarkoitustaan, mutta samalla muistuttaa lukuisia muita indie- ja Live Arcade -julkaisuja loppuunkulutetulla tyylillään. Musiikkipuoli sen sijaan luottaa, ellen aivan väärin muista, tasan yhteen keskinkertaiseen kipaleeseen, jonka kuunteleminen aiheuttaa vihaisia tunteita jo puolen tunnin jälkeen. Haastetta pelissä kyllä on, ja oikeastaan koko pelin "Suuri idea" on ohjata kahta oliota samanaikaisesti. "Two minds, one goal" kuuluu pelin iskulause, joka hyvin kuvaa tilannetta, jossa pelaaja koittaa selvittää sotkuista lankakerää muistuttavaa ajatteluaan ohjaten kahta otusta eri suuntiin. Niin helpolta kuin se kuulostaakin, pakeneminen yhdellä ja jahtaaminen toisella sormella osoittautuu ihan mahdottomaksi puuhaksi. Periaatteessa tilanne on sama kuin jos koittaisi pelata mitä tahansa kaksinpeliä molemmilla ohjaimilla.
Schizoid on ihan hauska peli ystävän kanssa, ja kiitos sen yksinkertaisen rakenteen, helposti lähestyttävä tekele, jonka aloittaminen ja lopettaminen käy silmänräpäyksessä. Sellaisena se muistuttaa lukuisia muita Live Arcade -julkaisuja, hyvässä ja pahassa. Itse en ole koskaan oikein perustanut pelaa lennosta -tyylisistä kyhäelmistä, siis pasianssista ja tetriksestä, joten kantani saattaa olla hieman värittynyt. Toisaalta Meteos/Lumines-kaksikko maistuu meikäpojallekin: Schizoidissa ei vain ole sitä jotakin. 800 pistettä voi varmasti käyttää huonomminkin, mutta Arcade-pelikokoelman kerääminen kannattaa aloittaa jostain muualta kuin Schizoidista. Hyviä ehdokkaita onneksi riittää.
