Näin puolimatkassa onkin oiva tilaisuus suunnata katse taaksepäin ja katsoa mitä vuosi on tuonut mukanaan pelien, elokuvien ja sarjojen saralla. Lyhyellä miettimisellä tulee mieleen muutama kohokohta, mutta kun toimituksemme alkoi tekemään listaa, oli mukana yllättäviäkin teoksia.
Pidemmittä puheitta siis: ohessa toimituksemme suosikkipelit, -sarjat ja elokuvat vuodelta 2022. Tähän mennessä.
Risto Karinkanta
Alkuvuosi on ollut harmillisen heikko, varsinkin PC-pelaajille. Noston arvoisia teoksia ovat pleikkariyksinoikeudesta kärsinyt, PC:lle vihdoin käännetty superklassikko God of War sekä mysteerintäyteinen Tunic. Yllättävänä bonuksena listalleni nousee julmetun hieno, eeppinen avaruusstrategiapeli Distant Worlds 2, joka on jakanut runsaasti mielipiteitä niin journalistien kuin pelaajien keskuudessa.
Ja onhan se Elden Ring kuulemma isojen poikien mukaan oikein hyvä, mutta nuukamiehenä jään silti odottelemaan sen päätymistä Steamin alelaatikkoon. Ainakaan viimeisimmässä kesäalessa ei vielä tärpännyt. Gabe, katson sinua syyttävästi!
Petri Leskinen
Alkuvuoden parhaat sarjat löytyvät Apple TV+:lta. Lause, jota en olisi uskonut kirjoittavani. Dan Ericksonin luoma ja Ben Stillerin loisteliaasti ohjaama Severance vie katsojan suuren mysteerin äärelle. Mitä jos muistaisimme töissä vain työasioita ja vapaalla vapaa-aikamme sekä siihen liittyvät ihmiset? Tämän ajatuksen ympärille rakentuva lostmainen jännäri alkaa hitaasti, mutta kietoo nopeasti mukaansa. Applen puolelta löytyy myös rähjäinen vakoojasarja Slow Horses, joka keskittyy MI6:n hylkiöiden edesottamuksiin.
Komediasarjaksi lokeroidun Barryn kolmas kausi ei paljoa enää naurattanut, sen verran synkäksi asiat kääntyivät näyttelijäksi pyrkivän palkkamurhaajan osalta. Bill Haderin luotsaama sarja on kuitenkin erinomaisesti rakennettu kommenttiraita nykypäivän sosiaalisista paineista ja viihdebisneksestä – väritettynä tappamisella.
Elokuvapuolella joukosta erottuvat eeppinen Spider-Man: No Way Home, Pixarin hauska kasvutarina Punainen ja Oscar-ehdokkuuksiakin napannut draama The Worst Person in the World.
Konsolin ääressä tuli vietettyä yllättävän vähän aikaa. Kymmenen vuotta vanha The Stanley Parable jaksoi viihdyttää Ultra Deluxe -julkaisullaan.
Tero Lepistö
Alkuvuoden kiistatta paras peli on Gran Turismo 7. Perusteluksi riittänee se, että maaliskuisen julkaisunsa jälkeen mitään muuta nimikettä ei ole jaksanut edes harkita, satunnaisia nettiräiskeitä lukuun ottamatta. Jollain ilveellä Polyphony Digital onnistui tavoittamaan ensimmäisten Gran Turismojen maagisen tunnelman samalla tuoden pelin teknisesti nykystandardien tasolle.
Toki käytettävyydessä riittäisi hiottavaa vaikka millä mitalla, ajomallinnuksen nyansseista saattaisi tylsähenkisempi nillittää, ja mielensä voisi pahoittaa mikromaksuja murehtiessa. Kaikista näistä huolimatta lopputuloksen parissa viihtyy hämmentävän hyvin. Kokonaisuus toimii erinomaisena nollauksena päivän askareiden jälkeen niin yksin kuin verkossa. Gran Turismo 7 käynnistyy miltei huomaamatta ilta toisensa jälkeen, vaikka pelikirjasto pursuaa näennäisen kiinnostavia nimikkeitä aloittajaansa odottamassa. Hienoa työtä Polyphony.
Joonatan Itkonen
Tämä on ollut henkilökohtaisesti todella raskas ja uuvuttava vuosi terveyden puolesta, joten hyvien puolien muistamiseen meni ehkä kauemmin kuin tavallista. Jopa ne asiat, jotka tuntuivat hyvältä julkaisun yhteydessä, näyttäytyivät nyt jonninjoutavina, vaikka näin ei tietenkään ole. Muutamien hyvin nukuttujen öiden jälkeen asiaa pystyi katsomaan uudelta kantilta, ja löytyihän sieltä lopulta muutamia oikein hienoja julkaisuja.
Heti alkuun pitää hehkuttaa uudestaan Ghostwire: Tokyota, joka yhdistää perinteisen avoimen maailman menon nerokkaasti yhteen modernin ja meta-tasoja tulvivan tarinan kanssa. Tämä on ollut niitä harvoja pelejä, joiden pariin on tehnyt mieli palata yhä uudestaan arvostelun jälkeen.
Myös alkuvuodesta julkaisut OlliOlli World ilahduttaa vieläkin, erityisesti uusien lisäosien ansiosta. Sorminäppäryyttä koetteleva maailmankiertue villin ja viehättävän sarjakuvamaiseman halki ei ehkä enää sovellu täysin näin vanhoille reflekseille, mutta kokonaisuus innostaa silti harjoittelemaan.
Elden Ring viihdytti myös satojen tuntien verran, mutta oikeasti parani vasta silloin, kun siihen alkoi ilmestyä kokonaisuutta helpottavia modeja. Parempi moninpelimoodi on esimerkiksi yksi hienoimmista lisäyksistä peliin. Mutta samalla se muistuttaa siitä, että From Softwaren pelimekaniikat ja varsinkin pelimoottori ovat aikansa eläneitä monella tavalla. Suurten jumalten kanssa mittelöinti on huima kokemus monella eri tavalla, mutta ensihuuman päätyttyä siitä on huomattavasti helpompi osoittaa vikoja jokaisella pelikerralla. Tästä huolimatta mikä tahansa peli, joka jaksaa viihdyttää kolmen sadan tunnin edestä, ei voi olla täysin menetetty tapaus.
Elokuva- ja TV-rintamalla onkin ollut sitten vilkkaampaa. Kesäkuun alkuun ehti myös vuoden isoin yllättäjä tähän mennessä. Baz Luhrmanin ohjaama Elvis on kuin uskonnollinen kokemus, joka salpasi jopa näin ei-Elvis-fanin hengen. Briljantti kuvaus kuuluisuuden perversiosta ei lupaa tarkkaa kuvaa esiintyjästä, mutta sen sijaan tarjoaa emotionaalisesti totuudenmukaisen vision siitä, miltä Elviksen läsnäolo maailmassa tuntui.
Netflixin hieno Ozark saavutti myös päätöksensä keväällä ja samalla sinetöi paikkansa parhaiden rikossarjojen joukossa. Moniulotteinen tutkielma amerikkalaisen unelman valheellisuudesta päättyi juuri siten, miten sen olisi odottanutkin, eikä yksikään hetki matkan aikana jäänyt tuntumaan hukkaan heitetyltä tilaisuudelta.
Lopulta pitää hehkuttaa pysäyttävää ja hämmästyttävää Everything Everywhere All at Oncea, joka ilahduttavasti on valloittanut kaikkien mielikuvituksen, jotka ovat sen nähneet. Villi ja koskettava tarina mielenterveydestä, menetyksestä ja oman onnen vaalimisesta on kaikkea sitä, mitä elokuvataiteelta voisi toivoa. Mitä vähemmän siitä tietää etukäteen, sen parempi. Tämä on trippi, joka kannattaa kokea täysin ummikkona.
Petri Kataja
Tämän vuoden pelien pelaaminen on ollut aikamoisen vähäistä. Aikaa ei ole löytynyt Elden Ringille, Tunic jäi alkumetreille odottelemaan, autopelit eivät ole jaksaneet innostaa edes lähtöruutuun asti. Meinasin jo kirjoittaa vuoden tähän mennessä parhaan kokemuksen olleen Lost Judgmentin The Kaito Files -lisäsisältötarina, joka oli mukavan kompakti Yakuza-kokemus.
Mutta sitten! Takavasemmalta saapui Teenage Mutant Ninja Turtles: Shredder's Revenge, joka yllätti laadullaan, hupaisuudellaan ja yltiöupealla männävuosien klassikoiden suuntaan kumartamisellaan. Hieno kokemus, joka sai arviossamme moitteita vain parista asiasta. Suosittelen, jopa enemmän kuin ananasta pitsassa, vaikka ei se sekään väärin ole.
Elokuvien puolelta en osaa sanoa mitään sen hulppeampaa. The Batman, The Adam Project ja Chip 'n Dale: Rescue Rangers taitavat nousta päällimmäisenä mieleen vuoden tuotannoista, mutta yksikään ei nouse esille niin paljoa, että sitä haluaisi huudella kovaan ääneen. RRR, uusi Top Gun, Everything Everywhere All at Once ja The Northman odottelevat vielä katsomistaan.
Mutta sarjojen puolella yksi tulokas sentään on jäänyt muita enemmän plussanpuoleisena mieleen. Tämä tuotos on HBO Maxiin julkaistu Peacemaker. James Gunn on mainio ohjaaja, joten ei ole ihme, että sarja onnistui kutkuttelemaan omia maku- ja nauruhermojani sen verran paljon, että olisin antamassa sille ykkössijan. Erityistä kiitosta pitää antaa musiikin kirjoittamisesta osaksi tapahtumia.
Etenkin kohtaus, jossa kotimaisen Reckless Loven Monster-kappale soi, on palannut mieleeni monasti. Niin, mainitaanhan Suomi sekä Hanoi Rocks sarjassa monasti, mikä on myös sinivalkoisilla laseilla katsottuna sopivan höpöä.
A-P Kuutila
Ananasta en pitsaan laittaisi, mutta yhdyn Petriin siinä että kyllä se tuo Turtles on alkuvuoden paras peli. Pari kertaa se on tullut jo veivattua läpi, ja eiköhän tuo vielä ainakin pari kertaa tule läpäistyä. TV-sarjat ja leffat jätän suosiolla muille. Itsehän katselen vain Salkkareiden uusintoja kasetilta.
Jaakko Herranen
Pelien saralla alkuvuosi on ollut lähinnä pienoisia pettymyksiä, joten ei siitä sen enempiä. Televisio- ja elokuvarintamalla sentään on päästy nautiskelemaan timanttisista tuotoksista.
Ensimmäisenä mieleen tulee alusta loppuun upea ja hillittömän hauska Peacemaker, joka vahvistaa niin James Gunnin roolia yhtenä parhaista ohjaajista sekä John Cenaa hieman itseironisena, siis suorastaan nerokkaana, lihasmöykkynä. Ozark se vain parani loppua kohti, eikä myöskään pettänyt enää kalkkiviivoilla – toivottavasti jatkoa ei tosiaan ole tulossa, vaikka jotkut semmoista vaativatkin. Severancea on takana kolme jaksoa, vaikuttaa täyden kympin sarjalta sekin alkunsa perusteella. Ainiin, ja kolmeen jaksoon ehtinyt Ms. Marvel vaikuttaa parhaalta Disney Plus -tulokkaalta toistaiseksi – toivottavasti loistava hahmo saadaan nopeasti osaksi leffauniversumia.
Elokuvarintamalla MCU:n neljäs vaihe ei ole oikein ottanut tuulta alleen. Onneksi Top Gun: Maverick onnistui liki kaikessa, vieläpä reilusti edeltäjäänsä paremmin. Aivan häikäisevät lentelykohtaukset yhdistettynä nasevalla nostalgiapärinällä ovat ylivoimaisesti alkuvuoden parhaan elokuvan menestysresepti. The Northman onnistui myös viihdyttämään enemmän kuin mallikkaasti, vaikka teema ei yleensä sen suuremmin kiinnostakaan.
Niko Lähteenmäki
Tässähän ovat toverit jo maininneet käytännössä kaikki vuoden parhaat jutut. Omissa kirjoissa tänä vuonna ilmestyneistä peleistä kaksi on ylitse muiden: pinkkipallero Kirbyn viimeisin näytös sekä ninjakilppareiden takavasemmalta ilmestynyt mätkintä. Backlogista voisin mainita ainakin Resident Evil 7:n, Final Fantasy VII Remaken ja Horizon Zero Dawnin, joita on tullut nakutettua eteenpäin hitaasti, joskin varmasti. Loput pelatut pelit voi käytännössä luntata tänä vuonna tehtyjen arvostelujeni perusteella, sillä niiden ulkopuolella en ole kauheasti ehtinyt muuta vääntämään mainittujen tekeleiden ohella.
Leffojakin on tullut nähtyä tämän vuoden puolella useampi: tuore Fantastic Beasts, The Batman, Jurassic World: Dominion, Dr. Strange 2 ja Top Gun Maverick nyt ainakin. Jos näistä pitäisi valita, niin kyllä Tompan seikkailut vievät sen pisimmän korren heittämällä. Leffan jälkeen oli vaan niin hyvä ja viihdyttynyt olo, ettei kliseetkään jaksaneet häiritä kovin paljoa.
Paljon on tänä vuonna vielä näkemättä ja kokematta. Päällimmäisenä tulee mieleen Joonatanin kehuma GhostWire: Tokyo, joka kiehtoo nyt entistä enemmän sivustolle tehdyn haastattelun ansiosta. Lisäksi kesällä ilmestynyt Elvis-elokuva taitaa olla juuri niin hyvä, kuin miltä se vaikuttaakin.
Olli Ouninkorpi
Tämä yhteisartikkeli sai minut tiedostamaan, kuinka valitettavan vähän itseäni kiinnostavaa tavaraa julkaistiin vuoden ensimmäisellä puoliskolla.
Pari peliä ja pelin sisältöpäivitystä. Yksi elokuva ja yksi anime.
Ainutkaan niistä ei ansaitse erillistä mainintaa.
Lisää aiheesta:
- Menetys lopulta löytää meidät kaikki – haastattelussa Ghostwire: Tokyon tekijät Kenji Kimura ja Masato Kimura
- Pixarin uutuusanimaatio jatkaa tunneasioiden käsittelyä fantasian ja vertauskuvien kautta – arvostelussa Punainen-elokuva
- Jos tämä kilppariseikkailu ei kelpaa, olet höpömpi kuin pitsa ilman ananasta
