60-luvulta lähtien valkokankaille levittäytynyt James Bond pyrkii Activisionin kommennossa täyttämään taas myös kotien pelikonsolit. Sopivassa suhteessa toimintaa, sovinismia sekä charmia sekoittavat elokuvat ovat olleet suosittuja vuodesta toiseen. Pelien osalta enemmistö on taas ollut selvästi heikompia teoksia lukuun ottamatta Nintendo 64:llä julkaistua loistavaa GoldenEye 007:ää. Samanlaista menestystä tavoittelee myös Wiille julkaistu uusintaversio. Valitettavasti samaan aikaan julkaistu 007: Blood Stone ei yllä selvästikään yhtä korkealle, ja se jämähtää keskinkertaisten pelien suohon.
Nimeni on juoni, tavanomainen juoni
Salainen palvelu MI6 saa tietoonsa huhun, jonka mukaan kuolleeksi luultu tutkija Malcolm Tedworth olisikin hengissä. Kiinnostavaksi asian tekee se, että Tedworthin tutkimukset sivuavat biologisia aseita melko likeltä. Alun perin biologisten aseiden torjuntaan tähtäävä tutkimus olisi luultavasti helposti otettavissa vahingollisempaan käyttötarkoitukseen. James Bond lähetetään selvittämään yrittääkö Tedworth myydä tietojansa vieraalle valtiovallalle.
Alusta asti on selvää, että kyseessä on James Bond –peli. Ennen varsinaisen tarinan alkua estetään terrori-isku räjähdyksien ja lyijysateen saattelemana. Tämän jälkeen päästään ihailemaan elokuvillekin ominaista tekijöiden esittelyä tunnusmusiikilla ja erikoisella kuvaesityksellä höystettynä. Elokuvien kaavaa noudatetaan loppuun asti. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että Bond kukistaa rosmoja toisinaan hiiviskelemällä ja toisinaan konekivääri laulaen. Välillä ehditään tietenkin flirttailla hehkeiden neitosten kanssa ja nauttia pari Vodkamartinia. Bondin taival maailman pelastamiseen on kauniista naisista huolimatta jälleen kerran pitkä ja kivinen. Maailmaa uhkaavan suunnitelman todellinen vakavuus alkaakin selvitä sitä mukaa kun Bond pääsee entistä isompien roistojen jäljille. Päähenkilöiden maneerit sekä tarinan juonenkäänteet ovat kuin suoraan elokuvista. Lisäksi henkilöt on mallinnettu riittävän hyvin, jotta ne ovat tunnistettavissa esikuvikseen.
Maalla, merellä ja ilmassa
Temmellyskentät vaihtelevat mukavasti Venäjän lumisista maisemista ja Bangkokin kapeista kujista aina trooppiseen viidakkoon asti. Lisäksi aikaa vietetään sopivassa määrin niin sisällä kuin ulkonakin, joten yhteen maisemaan ei pääse kyllästymään. Taiteellisesti kentät ovat kohtuullisen hyvin toteutettuja, vaikkakin parhaimmistosta jäädään vielä kovin kauas. Ero esimerkiksi Assassin's Creediin on kuin yöllä ja päivällä, mutta grafiikat ajavat silti asiansa, eikä niihin kiinnitä juurikaan huomiota alun jälkeen. Tekstityksiä käyttävät voivat kohdata toisinaan hankaluuksia, sillä valkoinen teksti ei erotu kunnolla silloin kun taustakin on vaalea.
Rikkoutuvaa irtaimistoa on ripoteltu ympäristöön jonkun verran eloa tuomaan. Varsinkin sisätilat ovat monesti kovin kolkon oloisia joitain poikkeuksia lukuun ottamatta. Kasinolla pöydän takana piileskellessä on hauskannäköistä, kun viholliset ampuvat pöydille jääneitä pelimerkkikasoja ja pulloja, mutta se ei pelasta koko peliä. Etenemiseen on käytettävissä pääsääntöisesti vain yksi reitti, joten eksymään ei helposti pääse. Kenttäsuunnittelu on muutenkin peruskauraa käytävineen ja isompien tulitaisteluiden näyttämöinä toimivine aukeineen. Tavallisen talsimisen lisäksi välillä päästään kiipeilemään ränneissä ja hyppimään katoilta toisille.
Pelit ja vehkeet
Erilaisia apuvälineitä voisi olettaa löytyvän joka lähtöön, onhan kyseessä itse James Bond. Valitettavasti vempainten käyttö jää tällä kertaa kuitenkin vähäiseksi. Takaa-ajokohtauksissa ei siis pääse ampumaan ohjuksia tai puhkomaan karkulaisen renkaita vanteista esiin tulevilla terillä. Kellosta ei sinkoile tainnuttavia nuolia, eikä hammastahnallakaan pääse räjäyttelemään ovia. Tavallisten aseiden lisäksi Jamesin taskusta löytyy sentään älypuhelin, joka on ominaisuuksiltaan hieman kattavampi kuin koreinkaan iPhone. Puhelimella pystyy nimittäin näkemään kartasta vihollisten liikkeet, hakkeroimaan turvakameroita ja skannaamaan esineitä. Ja vaikka sille ei mitään tarvetta olisikaan, puhelin näyttää myös seuraavan etapin, jos Bond sattuu jostain syystä eksymään.
Käsirysyyn Bond joutuu tämän tästä. Takedowniksi kutsutulla tavalla vihollisen tappaessaan saa käyttöönsä focus aimin, jolla voi täräyttää yhden vastustajan hengiltä yhdellä ammuksella. Tiukemmissa taisteluissa nämä ovat erittäin arvokkaita, varsinkin korkeimmilla vaikeusasteilla. Aina ei voi edetä aseet paukkuen, ja niinpä hiiviskelyn jalo taito tulee silloin tarpeeseen. Onneksi sankariamme on siunattu taidolla kolkata vastustajat äänettömästi takaapäin, jos onnistuu hiippailemaan tarpeeksi lähelle huomaamattomasti. Nämä Silent Takedownit ovatkin ehkä yksi onnistuneimmista ominaisuuksista. Harmillisesti niitä pääsee hyödyntämään kuitenkin turhan harvoin.
Hyvikset vastaan pahikset
Nykyajan trendin mukaisesti Blood Stone sisältää myös verkossa pelattavan moninpelin. Valittavana on kolme pelimuotoa: Team Deathmatch, Objective ja Last Man Standing. Kaikissa pelimuodoissa vastakkain asetetaan MI6 ja palkkasotilaat. Hahmoilla ei ole käytännössä mitään eroa ulkokuorta lukuunottamatta, ei edes aseistuksessa. Taistelun kannalta onkin aivan yhdentekevää kumpaan tiimiin päätyy. Viihdyttävin verkkorähinöistä on Objective, jossa toinen ryhmä yrittää suorittaa kolmeportaisen tehtävänannon samalla kun vastapuoli yrittää estää moiset aikeet. Esimerkiksi portin räjäyttämällä palkkasotilaat pääsevät uudelle alueelle, jossa eteneminen edellyttää vaikkapa parin ohjauspöydän käynnistämistä. Jos tässäkin onnistutaan, on jäljellä enää ohjuksen laukaiseminen ja voitto on taskussa.
Pelaajia linjoilla tuntui riittävän mukavasti, vaikka välillä joutuikin odottelemaan muutamaa puuttuvaa pelaajaa hieman pidempään. Matsihaku ei ole kaikkein onnistunein mahdollinen, sillä Last Man Standingissä vastakkain päätyivät kahdeksan kovatasoista pelaajaa ja viisi aloittelijaa. Kyllähän sen tietää, minkälaiset turpakäräjät siitä syntyi. Viivettä oli havaittavissa välillä reippaamminkin, sillä pelaajat saattoivat tehdä aivan yllättäen parinkymmenen metrin juoksuspurtteja. Takedownit eivät myöskään onnistuneet verkkopelin puolella yhtä helposti kuin yksinpelissä. Välillä tuli vastaan tilanteita, joissa kaksi sankaria hakkaavat toisiaan aseen perillä pitkän aikaa, ennen kuin kaksintaistelun hävinnyt kuukahtaa maahan. Moninpeli ei käytännössä tarjoa mitään sellaista mitä ei olisi jo toteutettu paremmin muissa peleissä.
007: Blood Stone on kohtuullinen peli, joka ei varsinaisesti loista millään osa-alueella. Toisaalta se ei myöskään tee pohjanoteerausta miltään osin. Yksinpeli on liian lyhyt ja juonikin päättyy tavalla, joka petaa suoraan jatko-osaa. Herääkin kysymys, onko yksi tarina päätetty jakaa kahdeksi peliksi, joista jälkimmäinen nähdään vuoden päästä. Kyseessä voi toki olla juonellinen kikkakin, mutta elokuvien Bondit päättyvät pääsääntöisesti hieman erilaisiin tunnelmiin. Kokonaisuudessaan pelin tarjoama elämys on keskinkertaisuudessaan väritön, mauton ja hajuton. Ei siis lainkaan Bond, James Bond.
