Niin monen PS2-sarjan tavoin myös hävittäjäräiskintä Ace Combat on kutistettu taskukokoiseen muotoon PSP:lle. Ace Combat X: Skies of Deception heittää pelaajan Gryphus-lentolaivueen mestaripilotin penkille. Hätiin on tultava, kun kuvitteellinen Aurelian liittotasavalta yrittää torjua Leasathin, vihamielisen vieraan vallan miehityssuunnitelmat.
Tarina lentoräiskinnässä?
Pääpahiksena toimii Leasathin joukkojen komentaja Diego Navarro, ja pelaaja päästetään puikkoihin Aurelian miehityksen viime metreillä. Kun viimeistä vapaata kaupunkia kohtaava hyökkäys on torjuttu, lähdetään tappelemaan koko valtakuntaa vapaaksi. Yllättäen juoni ei ole ainoastaan samantekevä taustatarina, vaan sitä kuljetetaan tehtävien välillä sodan julmuuksista raportoivan toimittajan näkökulmasta.
Aurelian puolesta taistellaan tehtävittäin pelattavassa kampanjassa. Edetessä joudutaan tekemään reittivalintoja, jotka vaikuttavat paitsi kampanjan pituuteen myös tuleviin taisteluihin. Pelaajan tulee esimerkiksi päättää lähteäkö pulassa olevien omien joukkojen apuun, käydäkö hyökkäystä valmistelevan vihollisjoukon kimppuun vai hoidellako vihollisen vaarallisin ase, valtava lentävä linnoitus. Alkupään tehtävät ovat sopivia totuttamaan peliin, mutta loppupuolella haaste kasvaa erityisesti reittivalintojen mukaan. Tehtävät sopivat myös pituudeltaan kannettavaan formaattiin, ne kun kestävät yleensä vain noin viidestätoista kahteenkymmeneen minuuttia. Kampanjan ohella mukana on lähiverkon moninpeli neljälle pelaajalle, mutta nettipelin puute harmittaa. Moinen kun olisi sopinut lentoräiskeeseen oikein hyvin.
Näillä koneilla osaisi lapsikin lentää
Skies of Deception keskittyy pääasiassa taisteluihin, eikä pelaajaa tuupataan kunnolla ohjaimiin kuin vasta ilmassa. Esimerkiksi yksinkertaista lentoonlähtöä tai ilmatankkausta päästään kyllä kokeilemaan lyhyesti, mutta nämäkin voi ohittaa napinpainalluksella. Itse taistelu on kuitenkin onneksi toteutettu kunnolla. Toimintaa maustaa taustalla soiva teknopoppi, ja ilmataisteluissa vihollisen eliittipilotteja vastaan tunnelma käy kuumempana kuin hävittäjän jälkipoltin. Parhaimmillaan fiilikset eivät ole kovin kaukana Top Gun -leffan huippuhetkistä.
Koneiden käsittely on yksinkertaista ja toimivaa. Valittavana on koneita Super Hornetista kuvitteelliseen Forneukseen. Koneiden erot liittyvät lähinnä ominaisuuksiin kuten maksiminopeuteen tai ohjusten määrään. Ohjattavuuden kannalta erot näkyvät parhaiten ketteryydessä. Lentomalli on arcademaisen yksinkertaistettu, ja kuvakulman saa jopa suoraan koneen takaa. Toki koneen saa sakkaamaan kun hieman yrittää. Konekiväärin ammusten tai polttoaineen loppumisesta ei tarvitse huolehtia, sillä ne eivät yksinkertaisesti lopu. Sama on myös puoliksi totta ohjusten kohdalla. Perusohjuksia saa konetyypistä riippuen mukaan järjettömän määrän tai vielä enemmän, ja ne ovat luotettava tapa kaikkien kohteiden tuhoamiseen niin maalla, merellä kuin ilmassa. Tämän lisäksi koneen saa varustettua vielä erikoisaseella – esimerkiksi pitkän matkan ohjuksilla, jotka voi ampua yhtaikaa useaan kohteeseen.
Se on lintu... Ei, vaan lentokone... Ei, vaan tahra Pleikkarin ruudussa!
Yleensä Skies of Deception toimii taskupleikkarillakin ongelmitta, mutta kannettavasta formaatista muistuttaa pienehkö näyttö. Tämä korostuu erityisesti yötehtävissä, joissa näyttöä on melkeinpä pakko vääntää kirkkaammalle, eikä vihollisesta saisi mitään havaintoja ilman tutkaa. Grafiikka on sulavaa ja komeaa erityisesti alustan rajoitukset huomioiden mutta piirtoetäisyyden kustannuksella. Ei-niin-kaukana horisontissa velloo aina paksu, tunnelmaa pilaava sumuverho.
Jollei veri vedä simulaatioihin päin niin paljon, ettei Ace Combatien yksinkertaisuudesta tai ylilyönneistä voi nauttia, kannattaa sarjaa ainakin kokeilla. Skies of Deception tarjoaa kevyttä ja vauhdikasta lentoräiskintää ilman järkyttävän suuria vikoja tai puutteita ja osoittaa, ettei puolirealistinen lentoräiske kannettavassa muodossa ole mahdottomuus.
