Mega Man ZX sijoittuu Megamiehen aikajatkumossa käytännössä Zero-sarjaan, vaikka järjestysluku vaihdettiinkin X-kirjaimeksi. Tapahtumat alkavat parisataa vuotta Mega Man Zero 4:n jälkeen, jolloin suuri ja synkkä paha uhkaa ihmisten ja robottien vaivalla rakennettua yhteiseloa. Lääke syöpään ovat tällä kertaa sisarukset Vent ja Aile, jotka kesken lähettityönsä saavat käsiinsä biometalliksi kutsutun mötikän. Ohuen tarinan keskiössä kieppuva itsetietoinen rautakappale pukee pelaajan valitseman sankarin robottihaarniskaan, ja kiivas räiskintäpompinta ikuisen rauhan puolesta voi alkaa.
Perusteiltaan Mega Man ZX on perinteinen kaksiulotteinen Megis-peli: hauskaa ja haastavaa taistelua loputtomia vihollismassoja vastaan pohjattomien kuilujen keskellä. ZX:n koukkuna ovat biometallit, jotka valjastavat käyttäjänsä Mega Man X:n kaltaisten legendaaristen robottisankarien voimilla. Pelin seitsemän erilaista pukua antavat jokainen kantajalleen läjän vaihtelevaa tulivoimaa valomiekoista ylivedettyihin kanuunoihin. Biometallit ovatkin ZX:n korvike pomovastustajilta varastettaville erikoisaseille, Mega Manin ikiaikaiselle tavaramerkille.
Biometallien lisäksi ZX yrittää piristää vanhaa reseptiä hyppysellisellä Metroid-tyylistä avointa ja yhtenäistä maailmaa, mutta ideasta ei ole otettu kaikkea irti. Vapaasta maailmasta huolimatta peli etenee tutusti ruudinkatkuinen kenttä kerrallaan, mutta niin ikään tutusti tehtävien järjestyksen saa päättää itse. Ainoa ero vanhaan onkin, että pelaajaa ei heitetä suoraan kenttävalikosta keskelle toimintaa. Pelialue ei lopulta ole muutenkaan valtava, mutta tehtävänantojen olemattomat suunnistusohjeet tekevät silti matkustamisesta uusille saloille melkoisen turhauttavaa. Onneksi maastoon on ripoteltu paljon myös tallennuspaikkoina toimivia telesiirtimiä, joiden välillä voi sädetellä itseään ensimmäisen kerran jälkeen ihan vapaasti.
Pukuleikkejä
Pelaaja voi vaihtaa hahmonsa haarniskaa milloin vain. Hyvä ja toimiva, joskin tylsästi jäämaailmojen kaltaisiin kulahtaneisiin teemoihin luottava kenttäsuunnittelu tukeekin hyvin eri biometallien käyttämistä: Malli HX:n lentopyrähdykset taittavat aukealla matkaa nopeasti, mutta ahtaissa käytävissä rakettimoottorit menettävät merkityksensä. Samoin vihollisten hyökyessä päälle HX:n paukut tahtovat loppua kesken, toisin kuin Mega Manin buster-pistoolilla ja Zeron valosapelilla aseistetulla ZX:llä, jonka mukaan koko pelikin nimettiin. Joukon ainoaksi yhden tempun heppaeläimeksi jää uimari LX, jolla ei tee vedenpinnan yläpuolella mitään.
Pelin tehtävät kulkevat suurinpiirtein samaa rataa: juokse tapahtumapaikalle, ammu kaikkea liikkuvaa ja vedä pomovihollista turpaan. Osa tavoitteista on suoraviivaisia räiskintämäjäyksiä, mutta osassa on onneksi enemmän ajatusta. Erityisesti mieleen painuu ihmisjoukkion pelastaminen palavasta kerrostalosta. Jokainen kenttä huipentuu häijyyn, muttei koskaan epäreiluun loppuvastustajaan. Hervottoman nopeissa kahakoissa sankari ja pahis vaihtavat osumia kunnes toisen osumapisteet loppuvat kesken. Megisten vanhaan kunnon kivi-sakset-paperi –taisteluun on tuotu lasti uudenlaista syvyyttä: pelaaja voi iskeä pomoa tämän heikkoon kohtaan ja aiheuttaa näin massiivista vahinkoa. Haittapuolena tällöin vaurioittaa palkintobiometallia, joten helpotuksista joutuu maksamaan myöhemmin mansikoita mekaanikkosedälle, ellei sitten tyydy surkean pieniin energia-asemittareihin. Uudistus on hieno, sillä naarmuton biometalli on hyvä porkkana masokisteille, mutta myös normaalipelaajat voivat (ehkä) säilyttää peli-ilonsa.
Lähellä on, mutta sikaria ei tipu
Teknisesti Mega Man ZX:stä ei ole kovin paljon valittamista. Pelin kontrollit ovat liki täydelliset, ja mukavasti konsolin nappien toiminnot saa sorvata itse haluamikseen. Visuaalinen anti jatkaa ohjattavuuden linjalla maisemien ollessa kauniita ja ruudunpäivityksen pysyessä aina tasaisen nopeana. Teknohtava musiikkikin soljuu taustalla mukavasti ja häiritsemättä, vaikkei ikinä vedäkään vertoja kasibittinintarin Mega Maneille. Pieni sakko äänimaailmalle tulee sankariparin jatkuvasta ähkimisestä – taukoamattomat ynähdykset alkavat ärsyttää äkkiä. Lisäksi harmittaa kosketusnäyttö, sillä sen rooli jää turhan pieneksi. Eri biometalleista yksi osoittaa pomovihollisen heikon kohdan, kaksi käyttää näyttöä karttana ja kolme ei tee sillä yhtään mitään. Ainoa aidosti hyvä oivallus on osunut malli FX:lle, jonka tuplatykkien ammusten kulun saa muotoilla stylus-kynällä haluamakseen.
Mega Man ZX:n hektinen toiminta kantaa hyvin sen noin kahdeksan tunnin keston läpi. Pelikelloon voi hankkia vielä lisätunteja suorittamalla pieniä sivutehtäviä, joissa lähinnä juostaan ympäri maailmaa hakemassa tavaroita ihmisille. Pelin voi myös pelata läpi erikseen Ventillä ja Ailella, mutta käytännön erot hahmojen välillä rajoittuvat pariin dialogiriviin. Se on sääli, sillä juuri tällaisiin aidanalituksiin ja hukattuihin mahdollisuuksiin kaatuu Mega Man ZX:n erinomainen arvosana. Meininki on hyvä ja puitteet ovat kunnossa, mutta paketti tuntuu liian hiomattomalta – juuri kuten kehittäjä Inti Createsin ensimmäinen Mega Man Zero aikoinaan. Zero paransi suoritustaan jokaisen osan myötä, joten toivoa sopii, että myös ZX2:ssa on otettu tiukka ote muunkin kuin ydinpelattavuuden suhteen.
