Näin maailma toimii
Amerikkalainen tv-draamasarja The Sopranos kuuluu niin kovaan kastiin, että jos ohjelmasta täytyisi pelattava versio tehdä, tulisi tämän olla vähintään Riddickin tasoinen lisenssijulkaisu. Sääli, että ennenkin lisenssitauhkaa takonut 7 Studios ei ajatellut näin The Sopranos: Road to Respectia luodessaan. Karu tauhka ei tee oikeutta karulle mafiososarjalle.
Ikään kuin ei riittäisi, että Road to Respect on huono peli, hyödyntää se myös kehnonlaisesti arvokasta lisenssiään. Toki tv-ohjelmasta tuttu ääninäyttely huippunimillä aina Gandolfinista alkaen kuulostaa herkulliselta rääväsuisen dialoginsa kera, mutta siihen kehuminen saa jäädäkin. Road to Respectin olematon juoni ei yllä edes sarjan vähemmän hyvien jaksojen tasolle, tusinatoimintapelien tarinoista puhumattakaan. Joka tapauksessa virtuaalinen Sopranos-stoori alkaa, kun Tony saa kulmillaan murtovarkaan kiinni itse teossa. Puhutteluun nappaamansa nuori mies paljastuu mafiaveljiään vasikoineen - ja siksi edesmenneen - Big Pussyn äpäräpojaksi, joka elää köyhän nistin arkea. Iso T päättää ojentaa poikaa, ja pian pelaaja huomaa astuneensa nuoren mafiakokelaan jalkineisiin. Ensimmäisenä tehtävänä on hakata ilmat pihalle stripparia puristelleesta humalaisesta Bada Bingin parkkipaikalla. Hoituu, pomo.
Rankka arki
Sarjan hengelle uskolliset brutaalit taistelut tuovat välittömästi mieleen pienimuotoisen lisenssiklassikko The Punisherin. Kahta perusrämpytysiskua täydentävät rajut erikoisliikkeet aina käsien katkomisesta miehen sukupuolielimien kovaotteiseen rutisteluun. Lisäksi vihollisia pääsee kouluttamaan paukuttamalla heitä ties mihin pintoihin ja muutenkin kohtelemalla kaltoin. God of Warin tavoin osa liikkeistä suoritetaan pienten reaktio-osuuksien läpäisyllä, eli välillä pyöritetään tattia ja toisinaan näpytetään näppäimiä. Raakuuden kruunaa kasvojen vahingonmallinnus, joka ei Fight Night Round 3:n vastaavalle vertoja vedä, mutta jota näkisi peleissä mielellään useamminkin.
Lähes kaikkiin ympäristöihin on tosin ripoteltu runsaasti kättä pidempää viinapulloista sorkkarautoihin, mutta näihinkään ei voi koskea ennen tappelutilannetta. Maasta poimiminen puolestaan altistaa helpoille iskuille, ja lisäksi romppeet hajoavat käsiin muutaman lyönnin jälkeen. Niiden tehokkuutta ei silti käy kiistäminen. Ilman puteleita ja putkia taisteluista tulee helposti jatkuvaa painia, sillä viholliset ovat innokkaita ja ennen kaikkea kyvykkäitä tarraamaan pelaajaan kiinni sekä heittämään tämän maihin. Siinä missä vuoroittainen halailu ja maassa pyöriskely ei muulta kuin rakastavaisten puuhilta näytä, muita ratkaisuja käsirysyihin ei oikein tarjota. Totta kai gangsterilta löytyy paukkurauta, mutta mutkan käytöstä rangaistaan typerästi. Jos vastarintaa ei hoida sulavasti aseitta ilman suurempaa häslinkiä, mafiosomme kunnioitustaso tippuu. Arvostuksen laskeminen Soprano-perheen silmissä tarkoittaa puolestaan CGI-videota retkestä aavalle merelle, jossa mafiakokelas saa omakohtaisen oppitunnin teloituksesta.
Road to Respect on lähes täysi putki taistelua toisen perään. Omalaatuisena, joskin sangen rajoittavana piirteenä tappeluita ei pysty aloittamaan kuin ennalta määrätyissä kohdissa. Täten ketä hyvänsä ei voi leipoa turpiin, vaan ainoastaan vihollisia ja niitä, joita onnistuu ärsyttämään käsirysyyn asti. Pelissä on näin silaus vapautta, kun pelaaja saa useassa kohtaa puhevalinnoillaan päättää suhtautumisensa vastaantuleviin ihmisiin. Heitä voi puhutella uhkaavasti, neutraalisti tai liukkaan sulavasti. Joitakin kamppailuja ei kauniilla sanoilla estä, mutta muutamassa tilanteessa oikea valinta saattaa tarjota mahdollisuuden lisätienestiin. Ympäristöistä ja tajuttomiksi hakatuilta vastustajilta pihistettävällä rahalla saa ostettua Paulielta paitsi menetettyä kunnioitusta takaisin, myös ekstrasisältöä, kuten videoita ja valokuvia. Ironisesti pelistä löytyy Bloopers-pätkä, vaikka koko peli on yhtä pilalle mennyttä kohtausta.
Ihmisten uhkailua ja hanttihommien suorittamista eli joka paikkaan nyrkit sojossa ryntäämistä kestää vain reilut nelisen tuntia, kunnes ylimittainen jakso päättyy. Lopussa fiilis on mitäänsanomattomimmasta päästä, mutta eipä tätä enempää olisikaan jaksanut. Turruttava on sana kokemusta kuvaamaan. Uudelleenpeluuarvo on silti kuin tahallisesti vedetty miminiin, sillä vaikeustasoja tarjotaan tasan yksi.
Ote laiminlyöntien käsikirjasta
Taistelusysteemi jättää parhaimmillaankin toivomisen varaa, eikä jatkuvasti kankea ohjaus sen suurempia kehuja ansaitse. Ympäristöt vilisevät näkymättömiä esteitä ja muuta liikkumista haittaavaa. Pelattavuuden suurin kompastuskivi on kaikesta huolimatta kamera. Lukuisten muiden kolmannen persoonan toimintapelien tapaan se kuvaa tapahtumia hahmon takaa, mutta kuriositeettina vain osan ajasta. Näkymän ohjaus on jätetty täysin pelaajan vastuulle, eikä kuvausapu tule kuuloonkaan. Sellaiselle perusominaisuudelle kuin automaattikohdistukselle ei löydy edes pikanäppäintä.
Kameraa ei millään ehtisi ohjaamaan kesken kiivaiden tappeluiden, joissa mokoma vielä kehtaa rullata niin hitaasti, ettei näkymää voi vaihtaa kuin karkuun juostessa. Pahimmissa tilanteissa joutuukin ryntäilemään sokkona lynkkausjoukkoa karkuun tuon tuosta. Vihollisjoukon ympäröimäksi joutuminen ei ole paha juttu vain siksi, että vastustajien takaa harvoin näkee mitään, mutta myös koska maahan lyöty päähahmomme selviää vaivalloisesti iskusateen keskellä takaisin jaloilleen. Kameran käytön ärsyttävyysastetta lisää sen rajoittuneisuus. Kuvaa pystyy liikuttelemaan vain vaakatasossa eli ei lainkaan pystysuunnassa. Ratkaisu tuntuu tällaisessa pelissä ainoastaan antiikkiselta ja laiskalta. Jos haluaa esimerkiksi tutkia, mitä seinässä lukee korkeammalla, joutuu kävelemään kauemmaksi sen sijaan, että ohjaisi kameran näyttämään tuota kohtaa.
Kamera on kenties yksi hyvä syy siihen, että ammuskelua rajoitetaan. Road to Respectin ampuminen kun on kaikin puolin huonoimpia PS2:lla nähtyjä. Yhtä ainoaa laukausta varten täytyy olkanäppäimellä käynnistettävää automaattitähtäystä arpoa ties kuinka kauan. Tähtäin pienenee ja laajenee mielivaltaisesti, ja osumia ei tunnu saavan sisään kuin lähietäisyydeltä. Lisäksi monet viholliset kestävät roppakaupalla lyijyä kehossaan ennen tippumista. Erästäkin vastapuolen antisankaria täytyy ampua lippaallinen, takoa käsin ja lopulta heittää kerrostalon katolta alas. Loppupuolella sama mies kohdataan sairaalan teho-osastolla. Joukkotappeluissa mutkan voi suosiolla jättää kalsarirajaan, sillä kohteen vaihto jää haaveeksi.
Virtuaalimafia ei miehiä tee
Graafisesti peli näyttää tyypilliseltä lisenssipeliltä. Näyttelijöiden naamoihin ja sarjasta tuttujen ympäristöjen mallintamiseen on selvästi panostettu, joten sekä aidoilta että tunnistettaviltahan ne näyttävät. Muilta osin tekstuurit ovat suttuisia ja kulahtaneita. Ruudunpäivityksestä sen verran, että peli kehtaa nykiä ahtaissa sisätiloissa. Ei näin.
Autenttisen ääninäyttelyn ja loistavan teemabiisin ohella pelissä kuullaan sarjan tapaan tunnettuja artisteja ja bändejä, kuten Slipknot ja Queens of the Stone Age.
Road to Respect on huono lisenssipeli, mikä tiivistänee monien luulot ja mahdolliset odotukset tekelettä kohtaan. Lisenssi on toisaalta jopa vahvasti mukana, mutta sekin puoli vesitetään ankealla toteutuksella jokaisella pelattavuuden osa-alueella. Kehittäjien omaksi eduksi ei voida lukea oikein mitään. Ohjaimeen tarttumisen sijaan katsoo mieluummin telkkarista Nelosta tiistaisin yhdeksän aikaan. The Sopranos: Road to Respectista en suosittele sarjan ystävänkään maksavan.
