Need For Speediksi Need For Speedin paikalle
Hiljattain RenderWare-teknologialustan avulla pelimaailmankartalle nousseen Criterion Gamesin pelihistoria ei ole mitenkään kehuja herättävä. Joukko unohdettavia PC- ja Dreamcast-nimikkeitä, joiden olemassaolosta ovat enää tietoisia vain isojen markettien työntekijät, ketkä pinoavat kyseisiä pelejä tietokone- ja konsolipeliosaston halpispelihyllyille. Edes pelien tekijät itse eivät suostu myöntämään internet-sivuillaan sitä, että heillä olisi ollut mitään tekemistä kyseisten pelien kanssa. Eikä ihmekään, senkaltainen tieto voisi olla vaarallista uuden alun ottaneelle Criterion Gamesille, joka osoitti Burnout-autokaahailupelin myötä vihdoinkin sen, että heillä on taitoja muuhunkin kuin vain hyvän pelimoottorin kehittämiseen.
Alunperin PlayStation 2:lle julkaistu Burnout oli arvostelu- ja myyntimenestys. Myöhemmin peli käännettiin GameCubelle ja Xboxille, ja jälkimmäisellä peli myi sen verta hyvin, että peli julkaistiin samalla alustalle vielä toistamiseen Xbox Classics -halpissarjan alla. Classics-julkaisun myötä päätimme mekin ottaa pelin vihdoin tarkempaan arvosteluun.
Burnout on vauhdikas ajopeli, jossa hypätään urheilullisen auton rattiin ja lähdetään kisaamaan kolmea muuta kuskia vastaan. Kyseessä ei kuitenkaan ole ihan tavallinen Need For Speed -plagiointi; Burnoutin vahvuutena ja erottavana tekijänä on se, että pelissä ajetaan muun liikenteen joukossa. Tämä muutos tekee autopelistä tyystin erilaisen. Kisat ovat paljon hektisempiä, kun pitää varoa paitsi kanssakilpailijoita mutta myös tavallisia sunnuntaiautoilijoita. Pelin toisena vahvuutena on sen päätäpyörryttävä nopeus. Electronic Artsin kannattaisikin suosiolla luovuttaa sen autopelisarjan nimen Criterionille, koska tästä pelistä sitä vauhtia vasta löytyykin.
Hei, hän syntynyt on vauhti kallossaan
Vaikka autojen normaali nopeuskin on jo päätähuimaava, pelin suola löytyy boost-mittarista. Peli eroaa pelityypin tavallisesta edustajasta siinä, että pelissä kannustetaan ajamaan väärin. Kun ajat esimerkiksi vastaantulevien kaistalla tai väistät nipinnapin kolaroimasta toiseen autoon, ruudun vasemmassa kulmassa oleva boost-mittarin palkki kasvaa. Kun mittarin palkki on kasvanut koko pituudelleen, pelaajalle annetaan mahdollisuus lyhentää palkkia käyttämällä boostia. Boost toimii samalla tavalla kuin nitro-oksidiviritelmät Fast and the Furiousin kaltaisissa elokuvissa: auto kulkee nopeammin kuin fysiikan lait edes sallisivat. Kun poliisia ei ole valvomassa ja rikkeistäkin palkitaan lisänopeudella, on Burnout jokaisen kaappikaaharin märkä uni.
Kun pelissä on mukana liikenne ja sen tuoma pelin arvaamattomuus, kolaroimiselta on vaikea välttyä. Burnoutissa kolaroiminen onkin nostettu merkittäväksi osaksi peliä. Pieninkin kolari esitetään toimintaelokuvista tutulla tavalla: hidastettuna ja monesta eri kuvakulmasta. Viihteellisenä lisänä kolarin aikana näytetään ruudulla rahasummaa, jonka edestä peltiä vääntyy törmäyksessä. Ikävä kyllä, itse pellin vääntymistä on aivan liian vähän. Toki kolarit ovat usein hyvinkin komeita — kolarin jälkeen autot usein jatkavat matkaa ilmassa piruettien kera — mutta autojen vauriot ovat vähäisiä, tavallisesti luokkaa "rikkoutuneet ajovalot". Tämän lisäksi vauriot ovat vain hetkellisiä, vauriomallinnusta ei käytetä muussa kuin kolarianimaation aikana. Heti kolarin jälkeen auto on taas kuin tehtaan tuotantolinjalta juuri tullut.
Kun autot olivat puuta ja miehet rautaa
Kolaroimisen kannalta Burnout on kaukana mistään oikean maailman kuvasta. Kolari tapahtuu erittäin helposti muun liikenteen autojen kanssa, mutta seinään voi kuitenkin huoleti törmätä kovemmassakin vauhdissa. Todennäköisessä kolaritilanteessa kannattaakin usein törmätä seinään kuin autoon välttääkseen aikaa vievät kolarit.
Itse kilpailu on pelityypin peruskauraa. Kilpailu kestää aina kolme ratakierrosta. Radoille on laitettu useita Checkpoint-maaleja ja kun pelaaja ajaa tällaisen ohi pelikelloon tulee lisää aikaa. Ensimmäisissä kilpailuissa jo kolmanneksi sijoittuminen riittää, mutta mitä pidemmälle pelissä etenee, sitä korkeammalla pitää päästä palkintokorokkeella. Ratoja pelissä on reilusti, mutta alussa on valittavana vain kolme. Kun Championship-pelimoodissa pääsee ensimmäisen kilpailun läpi, pääsee käsiksi seuraavaan ja taas nippu uusia ratoja avautuu valittavaksi. Eri radat koostuvat pitkälti samankaltaisista ja jopa samoista ratapaloista, joten ajaessa uudella radalla usein tuntuu siltä kuin olisi ajanut jo siellä aiemmin. Radat ovat kuitenkin usein hyvinkin pitkiä ja kokonaisuuksina riittävän erilaisia, joten niihin tuskin tylsistyy aivan heti. Eri päivänajat auttavat myös erottamaan ratoja toisistaan. Sen sijaan eri sääolosuhteet ovat huonosti esitetty pelissä, pelistä ei löydy muuta kuin kuivaa ja vähän märkää tienpintaa. Sadetta tai lunta ei ole luvassa.
Vastustajien tekoäly on kohtalaista. Vaikka kanssakilpailijat osaavat puikkelehtia todella tiheässä liikenteessä, ne liian usein törmäävät kohdissa, joissa tiellä kulkee vain pari autoa. Eniten pelissä kuitenkin ärsyttää nk. kumilankatekoäly. Vaikka pelissä käyttäisi boostia kerta toisensa jälkeen ja ajaisi kolarittoman kierroksen, ei tarvitse kuin kerran mokata niin muut kilpailijat ovat joko aivan kannoilla tai jopa ohittaneet pelaajan auton. Tämä toimii myös toiseen suuntaan. Muut ajajat eivät pysty millään karkaamaan pelaajan ulottumattomiin, vaikka pelaaja törmäisi kymmeniä kertoja peräkkäin.
Motti laulaa, renkaat ulvoo, voitto häämöttää
Graafisesti Burnout on yllättävän hyvännäköinen peli, vaikka kyseessä on nuhapumppu PlayStation 2:lta käännetty tekele, eikä varta vasten Xboxin raudalle tehty peli. Varsinkin tekstuurien laatu ja yksityiskohtien määrä yllätti arvostelijan. Pelissä ei ole myöskään lainkaan pop-uppia ja ruudunpäivitys on kokoajan sulava 60 ruutua sekunnissa. Toki PS2-juuret näkyvät pelissä, lähinnä antialiasiontiongelmien ja heikonnäköisen motion blur -efektin muodossa, ja Xbox-rautaa tukevat temput, kuten bump-map, olisivat olleet tervetulleitä. Näistäkin huolimatta Burnout näyttää vielä tämänpäivän peliltä, mikä on hieno saavutus, kun muistaa, että alkuperäinen koodi on jo melkein kaksi vuotta vanhaa.
Äänipuoli sen sijaan ei ole aivan yhtä vakuuttava. Moottoriäänet ja efektipauke ovat pelityypin peruskamaa ja ne kaipaisivat reilusti lisäpontta. Musiikkipuoli on varsin tasapaksua ja mitäänsanomatonta, lukuunottamatta paria jännitystä nostattavaa kappaletta. Vaikka äänipuolen laadusta ei voi oikein kehuja antaa, toteutus on kuitenkin esimerkillistä. Taustamusiikki vaihtuu ajotilanteen mukaan ja varsinkin silloin, kun pelikello näyttää pieniä lukemia, on musiikki jännitystä lisäävää ja pelaajan adrenaliinitasoa nostattavaa. Boostin aktivointi on myös todella hienosti toteutettu: taustamusiikki hiljenee ja taustalla kuuluu vain matalaäänisen sykkeen tykytys.
Voittajana maaliin
Burnout on hieno peli, jota vaivaa vain yksi suurempi ongelma kehnon tekoälyn lisäksi, pelin lyhyys. Championship-pelimuodon läpi pelaa nimittäin helposti parissa päivässä. Pelin muut pelimuodot löytyvät Extras-valikon alta ja vaikka niiden kanssa viettää mielellään aikaa, ovat ne kuitenkin juuri sitä ylimääräishärpäkettä. Toki kuten muissakin autopeleissä, Burnoutissa voi myös keskittyä parempien rata-aikojen hiomiseen. Ongelmana tässä on kuitenkin Burnoutin kolikkopelihallijuuret, peli on varsin kevyttä kaahailua eikä syvällisestä ajomallista voi edes puhua. Voi siis suoraan sanoa, että kaikki, ketkä etsivät ajopeliltään millintarkkaa ohjausta, voivat jatkaa etsimistään. Sen sijaan pelkän viihteen ystäville kyseessä on hankinnan arvoinen tapaus, varsinkin nyt halvemmalla hintalapulla varustettuna.
