Verkolla vai ilman?
8-bittisellä konsoliaikakaudella kannuksensa luonut Mega Man on tähän päivään mennessä ennättänyt kokemaan iloja ja suruja. Ensimmäiset sarjan pelit olivat poikkeuksetta loistavia, mutta tekniikan kehittyessä rimaa on häpeällisesti laskettu yhä alemmas. Kylmä totuus on, että ainakaan nyky-yritelmien perusteella japanilaisittain Rockmaniksi nimetty supersankari ei yksinkertaisesti toimi kolmiulotteisessa olomuodossa. Saagan parhaat pelit ovatkin olleet sivuttainrullaavia 2D-toimintapaukutteluita, joista ovat nauttineet kaikki pelaajat iästä ja sukupuolesta riippumatta.
Tämän päivän tasonlaskusta huolimatta Megamiehen viimeaikaiset roolipeliväännökset on otettu yllättävän lämpimästi vastaan. Game Boy Advancella nähty Mega Man Battle Network on kohta jo neljän osan verran yrittänyt juurruttaa uudenlaista supersankaria nykyisen pelisukupolven mieliin. Peli on sekoitus klassista aseiden laulatusta ja uudentyyppistä hahmonkehitystä, vuoropohjaisia taisteluita ja muita aiemmin ennenkuulumattomilta kuulostaneita elementtejä. Päähahmona toimivan Lan-pojan ja tämän virtuaalisen alter-egon Mega Manin monisäikeisiä kuvioita sävyttää myös se hämmästyttävä tieto, että paperilla varsin kehnolta näyttänyt konsepti todella toimii. Hauskaa ja piristävää vaihtoehtoviihdettä tahkoaa mielellään, koska pelattavuuden ja vaikeusasteen tasapaino on kunnossa.
Network Transmission on eräänlainen Battle Networkin sivujuonne. Ajallisesti peli sijoittuu ensimmäisen ja toisen taskukonsoliseikkailun välimaastoon. Vaihtoehtouniversumissa vallitsee rauha ilkeän WWW-organisaation kukistuttua sankarikaksikon urhean toiminnan ansiosta. Idylliä kestää kuitenkin vain noin kuukauden päivät, kun uusi Zero-virus levittää itseään kuvitellussa cyberavaruudessa. Lyhyen alkujohdannon jälkeen pelaaja pääsee Lanin ja lopulta myös Mega Manin saappaisiin. Pieni osa pelistä sijoittuu tosimaailmaan, mutta nämä segmentit toimivat vain kätevinä tallennushetkinä ja tarinan kertojina. Suurin osa peliajasta vietetään virtuaaliulottuvuudessa, jossa seikkaillaan ja deletoidaan virusvihollisia rauhan ja rakkauden nimissä. Siirtymä kahden eri maailman välillä on saumaton. Latausajoista ei yksinkertaistetun ulkoasun ansiosta tarvitse kärsiä. Lyhyen psykedeelisen valoshown myötä pelaaja pystyy vapaasti navigoimaan oikean ja kuvitteellisen pelialueen välillä.
Oma-aloitteisuudesta viis
Tyylikäs celshading-graafiikkateknologiaa käyttävä pelimoottori antaa kiiltävälle ulkokuorelle viimeisen silauksen. Vastustajia telotaan 2D-maailmassa, mutta kolmiulotteiset taustat luovat visuaaliselle silmälle kauan kaivattua herkkua. Erikoisefektit ovat niinikään tyydyttävää jälkeä. Jopa oletusaseena toimiva buster-hernepyssy näyttää grafiikan ansiosta tehokkaammalta kuin se todellisuudessa on. Onneksi käytössä olevaa pyssyarsenaalia pystyy päivittämään pelin myötä. Alku on kuitenkin yllättävän tuskainen, sillä surutta pelaajan kimppuun hyökkäävät vihulaiset eivät armoa tunne - kuolo koittaakin nopeasti, jos omaa hahmoaan ei pysty hallitsemaan heti ensi metreiltä lähtien. Vaikeusasteen porrastus on sikäli varsin erikoinen. Alkutaipale on ennennäkemättömän tuskainen, mutta aseparannuksien myötä eteneminen helpottuu. Asiaa ei selvästi olla mietitty ihan loppuun asti.
Game Boy Advance -peleihin verrattuna Network Transmission on kuitenkin selvästi toiminnallisempi. Tämä kielii tekijöiden halusta kosiskella entistä suurempaa kohdeyleisöä. Vastustajien kurmottamiseen tarvitaan yhä maastoista löytyviä parannus- ja asesiruja, mutta reaaliaikaisen etenemisen johdosta nappulan summittainen hakkaaminen tulee paremmin tutuksi harkitun taktikoimisen sijaan. Toistakymmentä aputavaraa voi varastoida kerrallaan Mega Manin virtuaalimuistiin. Peli ei automaattisesti järjestä erilliseen kansioon kasattavia siruja, joten uusien bonusvärkkien myötä pelaajan täytyy käyttää aikaa ja vaivaa poistaakseen vanhentuneet mallit pois käytöstä.
R- ja L-olkapäänappuloiden avulla siruja pystyy myös vaihtamaan lennosta pelin aikana. Tämä toiminto on kuitenkin toteutettu varsin vaivalloisesti. Peli kertoo valitun sirun ruudulla, mutta tätä tietoa katsellessaan pelaaja menettää usein arvokkaita sekunteja taistelun tuoksinassa. Battle Networkeissa systeemi toimi nimenomaan siksi, että pelimekaniikka oli vuoropohjainen. Taktikoinnille jäi taisteluiden aikana sopivasti tilaa. Kauneusvirhe tai ei, tälläisenään taistelut ovat liian tuurivoittoisia tapahtumia. Samoja onnenkantamoisia tarvitaan myös turhan haavoittuvan pelihahmon puolesta. Hitaasti löntystelevä sankari saa usein napin otsaansa, koska tämän liikerepertuaarista ei löydy koko robottiruumiin kääntymisskaalaa. Väistäminen ei onnistu paikallaan seistessä ja aseella ei voi tähdätä ylös tai alas. Nämä valitettavat takapakit syövät Network Transmissionin uskottavuutta.
Pulmien sävyttämä seikkailu
Pelattavaa ei ensikatsomalta ole tarpeeksi. Normaaliseikkailun kahlaa läpi noin kymmenessä tunnissa. Lisäelinkaarta tuovat kerättävät erikoistavarat sekä mielellään pariin otteeseen katseltavat anime-vaikutteiset välianimaatiot. Pelaajaa hellitään myös kohtalaisella ääniraidalla ja muutamalla mieleenpainuvalla tarinakohtauksella. Juoni ja pelimekaniikka ovat kuitenkin aivan liian köyhällä pohjalla - ongelmanratkaisuja on liian vähän, toiminta turhan satunnaista ja vaikeusaste heittelee kummallisesti. Myös yllätyksettömyys tiputtaa loppupisteitä. Battle Network -pelien veteraaneille luvassa ei ole mitään uutta.
Vain aika näyttää Mega Manin tulevaisuuden jatkossa, mutta ainakin nykytahdilla kuuluisalla maskotilla rahastavia pelejä tuntuu tulevan liiankin tiuhaan tahtiin. Network Transmission on ikävä väliinputoaja: periaatteessa siinä ei ole mitään suurempaa vikaa, mutta lähes joka osa-alueelta löytyy jotain pientä nipotettavaa. Rockman-historian perspektiivistä tarkasteltuna sarjan toistaiseksi ainoa GameCube-inkarnaatio ei vakuuta. Jos tämä jää Mega Manin Kuutiohistorian joutsenlauluksi, niin baritoni on tainnut vetäistä nuotit väärästä kansiosta. Sen verran yliyrittämiseksi homma on mennyt.
