Tervetuloa varjojen maailmaan
Viime vuoden puolella Xbox-pelaajien keskuudessa syntyi suurta kohua, kun kirjailija Tom Clancyn nimeä kantava hiiviskelyspektaakkeli Splinter Cell rantautui konsolille. Suureen huomioon olikin muutamia syitä. Ensinnäkin pelin ulkoinen anti oli häkellyttävän kaunista katseltavaa, kiitos upeiden valo- ja varjoefektien. Toiseksi Splinter Celliä rinnastettiin ehkä liikaakin Konamin mestarillisten Metal Gear Solid -pelien kanssa, vaikka hiiviskelyelementit toivatkin kuvioihin useita samoja piirteitä. Splinter Cellin pääpaino kuitenkin pysyy visusti itse pelaamisessa, kun Metal Gearien viehätykseen lukeutuu myös massiivisten juonikuvioiden seuraaminen. Suurin kädenvääntö syntyi kuitenkin huhuista, joiden mukaan kyseinen trilleri saapuisi tulevaisuudessa myös muillekin konsoleille - Microsofthan aikoinaan suitsutti sen saapuvan yksinoikeudella Xboxille. Toisin kuitenkin kävi ja nyt GameCuben versio on vihdoinkin saapunut koristamaan pelikauppojen hyllyjä.
Kuten Clancy-peliltä voi odottaakin, maailma on jälleen uuden maailmansodan partaalla. Pienessä Georgian valtiossa kaavaillaan sotatoimia Yhdysvaltoja vastaan, mutta varmistusta etsivät agentit jäävätkin nolosti vihollisten armoille. Jotta asiaan saataisiin jotain tolkkua, jenkit päättävät turvautua viimeisenä oljenkortenaan eläkepäiviä viettelevän Sam Fisherin agenttitaitoihin. Pienen vakuuttelun jälkeen mies on puhtia täynnä ja valmiina tositoimiin. Sam pääseekin testaamaan taitojaan muutamassa eri maailmankolkassa, etsiskellen todistusaineistoa useiden agenttivempaimien kera. Pienestä hajanaisuudestaan huolimatta juoni kulkee eteenpäin varsin hyvin lyhyiden välivideoiden, radiokeskusteluiden ja tiedonantojen merkeissä. Suuria yllätyksiä tai karismaattisia hahmoja ei matkan varrella juurikaan nähdä, mutta peliä ei silti malta jättää rauhaan ennen kuin lopputekstit rullaavat televisioruudulla.
Pimeää puuhaa
Fisherin raskas taival alkaa kattavalla harjoitteluradalla, jossa käydään tyhjentävästi läpi kontrollipuolen ihmeellisyyksien lisäksi myös piilosilla olemisen alkeet. Täytyykin myöntää, että ohjaus iskostuu selkäytimeen nopeasti ja vaivattomasti. Ainoat tuskastelut syntyvät kiikareiden kanssa, jotka nostetaan silmille näpäyttämällä nopeasti C-tattia alaspäin. Kamerakulmia käännellessä ja väännellessä turhia aktivointeja syntyy aina silloin tällöin, mutta harvemmin asiasta koituu suurempia ongelmia. Tämän erittäin pienen hairahduksen ohella muuta valitettavaa ei juurikaan ole - olipa kyseessä sitten kiipeily, vihollisten yllättäminen kuristusotteella tai ovien raottaminen, toteutus on tehty hyvällä maulla. Etenkin ohjaimen tärinätoimintoa hyödyntävä lukkojen tiirikointi on mainio pikkukeksintö, jonka kaltaisia oivalluksia toivoisi muihinkin peleihin. Opitut taidot on hyvä painaa korvan taakse, sillä varsinaisen koitoksen käynnistyessä niitä tarvitaan jo ensimetreiltä lähtien.
Piilossa pysyminen on tärkeää ja pelin tunnelma onkin korkeimmillaan, kun pelaaja yrittää toimia huomaamattomasti ja äänettömästi vartijoiden nenien alla. Kiinnijäämisen pelko piinaa takaraivossa jatkuvasti, sillä vartijat tarkistavat kaikki vähänkään epäilyttävät äänet ja liikkeet. Näkymättömissä pysyminen on tärkeää myös siksi, ettei Sam pärjää puhtaassa tulitaistelussa suurille vihollisjoukoille. Panoksia ja apuvälineitäkään ei kasva puissa, joten moisella etenemistavalla ei kovin pitkälle pötkittäisikään. Tässä astuvatkin kuvioihin miehen parhaat ystävät, varjot. Mitä pimeämpi ympäristö on, sitä pienempi on vihollisten näkökyky. Useimmiten huoneiden nurkat ovat sen verran hämäriä kolkkia, että Sam voi niiden kätköissä naureskella vastustajiensa likinäköisyydelle. He eivät nimittäin huomaa pimeässä kököttävää pelaajaa metrinkään etäisyydeltä, elleivät he erityisesti etsi jotain epäilyttävää. Tämä rokottaa realismia reilusti, mutta jos tälle linjalle lähdettäisiin, niin kyllähän täysin pimeät nurkkaukset valaistuissa huoneissakin tuntuvat hieman hupaisilta. Tosiasia kuitenkin on, että nämä seikat ovat välttämättömiä varsinaista peli-iloa ajatellen.
Hiiviskelypainotuksesta huolimatta vastaan tulee usein myös tilanteita, jolloin vihollisten eliminointi tuntuu välttämättömältä. Ennen kuin ryhtyy tekemään hätiköityjä päätöksiä, täytyy ottaa huomioon tehtävän laatu. Tietyissä kentissä ei nimittäin saa aiheuttaa yhtäkään hälytystä - tai saati sitten tappaa yhtäkään vartijaa. Näistä asioista ilmoitetaan tehtäväkatsauksissa, mutta tavallisemmissakin tehtävissä väärän henkilön eliminoiminen tai liian monen hälytyksen synnyttäminen tietää operaation keskeyttämistä. Kolkkaus tai tainnutus on hyvä tapa siivota alueiden ongelmatapauksia, kunhan muistaa kätkeä kättensä työt varjojen syövereihin.
Paljon leluja, joilla leikkiä
Vaikka asearsenaali rajoittuu kahteen aseeseen, on tarjonta tarpeeksi monipuolinen. Peruspistooli on mukana ensimmäisestä tehtävästä lähtien, mutta se jää melko syrjään kunhan kuvioihin astuu SC-20K-kivääri ja sen veikeät erikoispanokset. Tainnuttavia ja sähköshokkeja antavien kutien lisäksi päivää ovat pelastamassa aseella ammuttavat kamerat, joilla voi tutkailla ennakkoon edessä vaanivaa vaaraa. Tuleepa tästä pikkuvempaimesta myöhemmin myös paranneltu versio, joka hämää vartijoita luokseen ääntelyllään ja lopulta tainnuttaa heidät kaasulla tajuttomiksi. Ylilyönteihin teknologiapuolella ei kuitenkaan mennä, ei edes varusteiden suhteen - optisen kaapelin avulla kurkitaan ovien alta maisemia, mikrofonilla kuunnellaan salaa hämärämiesten keskusteluita ja mahtuupa mukaan myös turvakameroiden häiritsijäkin. Tärkeimmässä roolissa ovat kuitenkin Fisherin lämpö- ja yönäkökiikarit, joiden avulla pimeässä suunnistaminen luonnistuu astetta paremmin. Näiden käyttö tuokin esiin hienoja graafisia kikkailuja, etenkin yönäön toteutus on upean tyyliteltyä jälkeä.
Splinter Cellin kymmenen tehtävää on jaoteltu useampiin kenttiin, jotka eivät itse asiassa tunnu kovinkaan pitkiltä. Vähän laajemmistakin viritelmistä löytyy sen verran useita checkpointteja, ettei koko helahoitoa tarvitse aina aloittaa alusta pienten kömmähdysten takia. Kenttäsuunnittelu on hyvää jälkeä lineaarisuudestaan huolimatta ja useimmiten Fisherin täytyykin löytää tietty tietokonepääte tai henkilö, joista tavalla tai toisella on puristettava tarvittavat tiedot ulos. Kerta toisensa jälkeen toistuvista tehtävätavoitteista huolimatta pelin vetovoima pitää otteessaan - jopa siinä määrin, että jatkoa jää odottamaan suurella kärsimättömyydellä. Läpipeluuseen menevä aika riippuu täysin pelityylistä, mutta yleisin tapaus lienee noin viidentoista pelitunnin paikkeilla. Pistääkin hiukan kateeksi, ettei Cube-versioon voi Xboxin tapaan imuroida nettipalvelujen kautta ylimääräisiä tehtäviä.
Sen sijaan GameCubella on omat erikoisuutensa, joita pääsee testailemaan GameCube/Game Boy Advance -linkkikaapelin avulla. Huomattavin näistä on taskukonsolin ruudulle ilmaantuva Metal Gear Solid -tyylinen tutka, jonka näköetäisyys tosin on melko pieni. Ahtaammissa tiloissa vekottimesta voikin olla jonkin verran hyötyä, mutta loppupeleissä sen käyttö tuntuu hieman huijaamiselta. Sama pätee myös muihinkin linkkikaapelin suomiin etuihin, hyvänä esimerkkinä vastaantulevien vartiotykkien kontrolloiminen. Kunhan pelaaja ensin pääsee käsiksi näiden aseiden kontrollipaneeleihin, voi peliä vierestä seuraava kaveri huvikseen räiskiä pahaa-aavistamattomia vihollisparkoja Game Boy Advancella. Lisäksi taskukonsolilla voi räjäytellä seinämiinoja sekä availla nopeammin tietokoneita ja hissien ovia, mutta kaiken kukkuraksi kytköksen avulla saadaan käyttöön kokonaan uusi SC-20K-panostyyppi - Sticky Bombit. Nimensä mukaisesti ne ovat erilaisiin pintoihin tarttuvia pommeja, jotka räjähtävät vasta kun käsky käy GBA:sta. Tämä ja kaikki muukin edellä mainittu tuo peliin jonkin verran lisää hupia, mutta ovat kaikesta huolimatta vain pieniä bonuksia.
Loppuun asti harkittu
Kuten PlayStation 2:lla, myös GameCubellakin Splinter Cell jää ulkoisen antinsa suhteen Xbox-version jalkoihin. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, etteikö peli olisi silti komeaa katseltavaa. Karsinnasta huolimatta kentistä löytyy kaikenlaisia hienoja yksityiskohtia, joita tosin voi useimmiten vain katsella. Erilaiset tavarat ovat yleensä tiukasti liimattuna paikoilleen, mutta interaktiivisuutta ympäristön kanssa on siitäkin huolimatta mukavanoloisesti. Esimerkiksi suurin osa pelin lampuista on ammuttavissa, mikä on hyvä painaa mieleen etenemistä ajatellen. Valo-, varjo- ja heijastusefektit ovatkin häkellyttävän kauniita näkyjä ja ne kieltämättä ansaitsevat kaiken mediassa saaneensa suitsutuksen. Hahmomallinnukset ovat myös yksityiskohtaisia, samoin liikeanimaatiot. Sam Fisher hiiviskelee uskottavasti, eikä kahden seinän välissä tehtävä haarahyppykään näytä niin hassulta kuin saattaa kuulostaa. Kaikkein hienointa on huomata ruudunpäivityksen pysyvän koko ajan tasaisena ja ettei kameran kontrollointi tuota yhtään hankaluuksia. Jos jotakin miinusta on annettava, langetkoon se seinien sisään katoaville ruumiinosille. Usein nurkkaan piilotettujen vartijoiden päät tai ketarat saattavat ilkeästi sojottaa seinän vastakkaiselta puolelta, mutta onneksi muut pelihahmot eivät ole huomaavinaankaan asiaa.
Audiopuoli toimii myös hienosti, kiitos mahtipontisten musiikkien ja varsin mukiinmenevän ääninäyttelyn. Äänimaailma onkin erittäin tärkeässä roolissa, sillä musiikin avulla aistitaan muun muassa vihollisten mielentilat. Jos he luulevat havainneensa jotakin, he lähtevät tarkistamaan tilannetta hiukan kiihtyneempien sävelten saattelemana. Mikäli he saavat Samin rysän päältä kiinni, musiikki lähtee mukaan kissa ja hiiri -leikkiin. Lisäksi vihollisista voi tehdä äänihavaintoja askeleiden ja puheiden avulla, joten korvat on syytä pitää höröllä yhtä visusti kuin silmät tapittavat ruutua. Omat mölyt on myös hyvä pitää vatsassa, ettei turhia havaintoja pääsisi syntymään. Muutkin äänimaailman osa-alueet luovat upeaa tunnelmaa - useat vempaimet päästelevät asiaankuuluvia ääniä ja erilaiset lattiapinnat narahtelevat uskottavasti. Meno on jopa niinkin maittavaa, että mukana on Dolby Pro Logic II -äänentoistotuki. Mikäli vaadittavat laitteet sattuu omistamaan, ei menosta nauttiminen ole hankalaa.
Lyhykäisyydestään huolimatta Tom Clancy’s Splinter Cell on yksi parhaimmista GameCube-nimikkeistä, mitä tänä vuonna on vastaan tullut. Sen jokainen osa-alue on hiottu huolella kuntoon, muutamaa pientä kauneusvirhettä lukuun ottamatta. Stealth-toimintapelien ystäville on luvassa tunnelmallinen pelipaketti, joka jaksaa pitää otteessaan kenties jopa useammankin pelikerran - siitä pitävät huolen muutamat eri vaikeustasot. Tuotos lupailee paljon hyvää jo ilmoitetulle Splinter Cell: Pandora Tomorrow -nimiselle jatko-osalle ja pitänee Cuben hiiviskelypelien ykköstilaa ainakin siihen sakka, kunnes Metal Gear Solid: The Twin Snakes ilmestyy. Jos pelin suhteen on epäilyksiä, testaaminen on kuitenkin suositeltavaa. Mitä suurimmalla todennäköisyydellä tulet yllättymään positiivisesti.
