Elokuvan varjolla
Marvelin tunnettuja sarjakuvia on tuotu elokuvateattereihin aiemminkin
ja nyt olisi vuorossa The Hulk. Pian ensi-iltansa täällä Suomessakin
saava elokuva kertoo Bruce Banner -nimisen tiedemiehen työstä geenitekniikan
parissa. Eräänä päivänä tutkimustyössä
käytetty geenimuuntelujärjestelmä ryöstäytyy käsistä
ja Bruce altistuu vaaralliselle säteilylle. Säteily ei kuitenkaan
koidu hänen kohtalokseen vaan tuo esille hänen toisen puolensa, järkälemäisen
vihreän Hulkin, joka ottaa Brucessa vallan hänen suuttuessaan. Kaiken
kukkuraksi armeija on kiinnostunut Hulkista, mistä seuraa jatkuvia yhteenottoja
virkavallan kanssa.
Kuten kaikki ovat varmaankin huomanneet, nykyisin monet suurelokuvat saavat
kylkiäisekseen enemmän tai vähemmän onnistuneen videopelin,
eikä Hulk tee tässä poikkeusta. Niinikään nykytrendien
mukaisesti Hulkin videopeliversio ei perustu suoraan elokuvan tapahtumiin, vaan
peli pyörähtää käyntiin siitä mistä elokuva
päättyi. Pelin aikana Bruce Banner pyrkii löytämään
parannuksen ongelmaansa, mikä vaatii silloin tällöin soluttautumista
erilaisiin tutkimuskeskuksiin ja tukikohtiin. Tämä ei kuitenkaan olisi
mahdollista aina vain raivoavana Hulkkina, vaan nämä osuudet on pelattava
Brucena, haavoittuvana ja heikkona ihmisenä.
Hulkkina pelattavat osuudet vastaavasti ovat täysi vastakohta Brucen hiiviskelyosuuksille.
Hulk on erittäin tuhovoimainen ja pystyy aiheuttamaan merkittävää
tuhoa niin Hulkkia uhmaaville kuin myös ympäristölle. Pelaajan
käytössä on melko kattava valikoima erilaisia liikkeitä
aina tavallisista iskuista maata järisyttäviin hyppyhyökkäyksiin.
Tuhoa aiheuttamalla Hulk kasvattaa raivomittaria, jonka täyttyessä
pelaaja saa käyttöönsä pari superhyökkäystä.
Ympäristöistä on myös mahdollista poimia erilaisia esineitä
tai vihollisia, ja viskoa näitä muita vihollisia päin. Hyvän
fysiikanmallinnuksen ansiosta esineet käyttäytyvät melko realistisesti.
Lisenssipelin perusongelmat
Melko mielenkiintoisista lähtökohdista huolimatta The
Hulk kaatuu muutamiin lisenssipelien tavaramerkeiksi muodostuneisiin ongelmiin.
Pelin tehtävät ovat erittäin yksitoikkoisen tuntuisia. Peruskaava
toimii siten, että ensin hiivitään Brucella sitään
ja rymistellään Hulkilla ulos. Muutaman ensimmäisen tehtävän
jälkeen itseääntoistavat ja mielikuvituksettomat peliympäristöt
käyvät kismittämään, kun samanlaiset hallit, käytävät
ja kaupunkiympäristöt seuraavat toinen toistaan. Mainostettu ympäristöjen
tuhoutuvuuskin on vain puolittaista, sillä pelaaja ei voi poiketa määrätyltä
reitiltä juuri laisinkaan.
Itseääntoistavuutta korostavat aivottoman tylsät ja hämmentävän
paljon klooniarmeijaa muistuttavat viholliset, joita vyöryy päälle
massoittain. Hulkin liikevalikoimasta huolimatta jatkuva mätkiminen ei
jaksa montaa tuntia kiinnostaa. Onneksi silloin tällöin tulee vastaan
Hulkin tavoin epäinhimillisiä voimia saaneita loppuvastuksia, joissa
on jo hieman yritystä. Brucen osuuksissa vastaavasti tekoälyttömien
vihollisten vältteleminen ei ole kovinkaan haastavaa, eikä hiiviskelyssä
muutenkaan ole oikeaa tunnelmaa. Silloin tällöin vastaan voi tulla
pari helppoa puzzlea, kuten esimerkiksi parin laatikon siirtelyä tai lukittujen
ovien avaamista hakkeroimalla tietokonejärjestelmiä. Tämä
on toteutettu siten, että pelaajan on järjesteltävä sekaisin
olevat numerot ja kirjaimet annetun sarjan mukaiseksi tietyn aikarajan puitteissa.
Melko yksinkertaista, mutta käyhän tuo pienestä minipelistä.
Vaikeustasoltaan The Hulk ei ole kovinkaan paha, mutta välillä
voi tulla ikäviä yllätyksiä, kun muutoin helpon kentän
päätteeksi vastaan asettuukin lähes mahdottomalta tuntuva loppuvastus.
Ongelma tosin ratkeaa aina kun löytää vihollisen heikon kohdan.
Tallennus on hoidettu sinne tänne ripoteltujen tallennuspisteiden avulla,
mutta niiden sijoittelussa voisi olla parannettavaa. Peli voisi tallentua esimerkiksi
aina ennen loppuvastusta, niin niitä edeltäneitä osuuksia ei
tarvitsisi kahlata montaa kertaa, jos bossia ei onnistukaan pehmittämään
ensimmäisellä yrittämällä.
The Hulk on lyhyt peli. Story-moodin pelaa läpi pahimmillaan
päivässä eikä sen jälkeen ole jäljellä kuin
Challenge-moodin viisi haastepeliä. Näissä pelaaja esimerkiksi
yrittää selviytyä hengissä mahdollisimman pitkään
jatkuvana massana päälle virtaavia vihollisia vastaan. Haasteet on
periaatteessa hyvä keino harjoitella Story-moodissa tarvittavia taitoja,
mutta Story-moodin tylsyydestä ja lyhyydestä johtuen haastepelitkin
menettävät hohtonsa parin yrittämän jälkeen.
Taas on kameramies hukassa
Pelin pelaamisen tekee tuskalliseksi laiska kamerasysteemi. Pelaaja
ei aina näe kaikkea ympärillään tapahtuvaa, mikä tekee
pelaamisen hankalaksi varsinkin pienissä tiloissa, joissa ei ole mahdollisuutta
siirtyä turvallisemman välimatkan päähän Hulkin päänahkaa
hakevista vihollisista. Muilta osin pelattavuus on ihan hyvin sovitettu Xboxin
ohjaimelle. Hahmo reagoi tatin liikkeisiin melko tarkasti ja tärkeimmät
toiminnot on helposti sormien ulottuvilla. Tehokkaampien liikkeiden suorittamisestakaan
ole tehty liian monimutkaista.
The Hulkin tekniikka on Xboxin suorituskyvyn huomioon ottaen vaatimatonta.
Grafiikassa on käytetty sarjakuvamaista ilmettä, mutta yksityiskohtia
ja värikkyyttä voisi silti olla enemmän. Ruudunpäivityksessä
on havaittavissa muutamassa paikassa selvää hidastumista, mutta onneksi
se ei pelattavuutta häiritse. Äänistä voi olla montaa mieltä.
Bruce Banneria The Hulk -elokuvassa näyttelevä Eric Bana on onnistunut
Brucen pelihahmoversion ääninäyttelyssä hyvin, mutta keskinkertainen
musiikki ja muut äänet ovatkin astetta heikompia. Kokonaisuus tuntuu
jotenkin lattealta, eikä äänet onnistu tehtävässään
luoda peliin tunnelmaa.
Äänestä lompakollasi
The Hulkin kehittäjät mainostivat peliään
väittämällä, että pelissä pelaaja todella tuntee
olevansa itse Hulk. Jos tämä on totta, niin täytynee myöntää,
että vihreän jätin elämä on aika ankeaa. Peli ei vakuuttanut
oikein millään osa-alueella ja kokonaisuus on erittäin, erittäin
itseääntoistava ja suoraviivainen. Riehuminen voi tuntua hetken hauskalta,
mutta kun huomaa koko pelin perustuvan ”tuhoa, siirry eteenpäin,
tuhoa” -kaavaan, mieli muuttuu varmasti. Hieman vaihtelua tosin tuovat
Brucen hiippailuosuudet, mutta niistäkin puuttuu se tietty salamyhkäinen
tunnelma, jonka voi kokea esimerkiksi Splinter Cellissä. Kaiken lisäksi
The Hulk on koluttu läpikotaisin rikollisen nopeasti, joten suosittelen
vannoutuneimpiakin Hulk-faneja sijoittamaan rahansa johonkin järkevämpään.
Ei tällaisten hutaistujen lisenssipelien tulva lopu, jos niitä ostetaan.
