Pikkuruudulla piilosilla
Nimi Splinter Cell on ollut jo melko pitkään pelikansan huulilla. Kotikonsolipuolella se onkin eräänlainen virstanpylväs tunnelmallisine hiiviskelyelementteineen ja upeine valaistus-efekteineen. Sen kaikki hienoudet eivät ole toteutettavissa Game Boy Advancella, joten taskukonsoliversiossa kokonaisuutta on viety huomattavasti simppelimpään suuntaan. Vaikka tämä saattaa kuulostaa hiukan epäilyttävältä, toimii tutuksi tullut kaava myös sivuttain skrollaavassa muodossa suhteellisen mukavasti. Perusidea mahdollisimman huomaamattomasta etenemisestä on edelleen tallella, tosin periaatetta on hiukan löysätty pikkuruudulle sopivampaan suuntaan.
Päällisin puolin pelin tarina kulkee samoilla raiteilla "isoveljiensä" kanssa ja muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta kentätkin sijoittuvat samoille tapahtumapaikoille. Pelaajat omaksuvat entisen erikoisagentti Sam Fisherin roolin, tehtävänään selvittää mitä katalia suunnitelmia Georgian hallituksessa punotaan Yhdysvaltojen päänvaivaksi. Varsinainen juonenkuljetus tapahtuu kuitenkin varsin laiskasti, eikä toimiva tarina pääse täysin oikeuksiinsa. Tämä ei kuitenkaan haittaa, sillä tunnelma on mukaansatempaava. Kenttien läpäiseminen vaatii paljon keskittymistä ja vaivannäköä, sillä mistään läpihuutojutuista ei todellakaan ole kyse.
Yksinkertaisuuskin voi olla hauskaa
Siirtyminen 2D-peliksi on muuttanut pelimekaniikkaa aika lailla. Sam pystyy muiden versioiden tapaan suorittaa lukuisia liikkeitä, tosin haarahyppy loistaa poissaolollaan. Myös kuristusote ja ruumiiden raahaaminen on jätetty kokonaan pois, mutta Fisher voi huoletta tainnuttaa viholliset kolkkaamalla tai tyrmäyspanoksia sisältävällä aseellaan. Itse asiassa GBA-versiossa on usein välttämätöntä käydä vihollisten kimppuun, sillä heillä saattaa olla hallussaan tarvittava avainkortti tai muu vastaava tarvike. Kikkana on kuitenkin pistää vartijat unten maille huomaamattomasti, etteivät he ehdi tehdä hälytyksiä. Mikäli tämä ei onnistu, on pelaajalla viitisen sekuntia aikaa juosta lähimmälle hälytysnapille ja kytkeä mökä pois päältä. Tämän jälkeen peliä voidaan jatkaa entiseen malliinsa vaikka nukkuvia vartijoita lojuisikin näkyvillä paikoilla.
Hiiviskely ei luonnistu täysin samalla periaatteella kuin kotikonsoleiden versioissa. Varjoja on hieman vaikea hyödyntää niiden puutteen takia, mutta vastaan tulee aina muutamia synkkiä oviaukkoja, joiden suojaan pelaaja voi syöksyä. Tämän lisäksi ainoa tapa välttää tulilinjalle joutumista on Sticky Cameraan turvautuminen. R-näppäintä painamalla voi ruutua liikutella vapaasti jonkin matkaa haluamaansa suuntaan, mutta tällöin Fisher itse ei voi liikkua. Sticky Cameraa käyttäessä voidaan myös havaita valvontakameroiden näkökentät, mutta joissakin tapauksissa kameroiden ohitse ei pääse kuin katkaisemalla virta koko rakennuksesta. Tällöin pelivalikosta on otettava yönäkökiikarit käyttöön ja edettävä niiden turvin seuraavaan kohteeseen. Vaikka peli vaikuttaa aluksi liiankin simppeliltä, ei asian laita ole näin. Hiiviskely on sekä hauskaa, että tunnelmallista - vaikkakin huomattavasti vaatimattomammalla tasolla kuin tuotoksen muissa versioissa.
Kenttäsuunnittelu on pistetty kokonaan uusiksi sivuttain skrollaavan ulkomuotonsa takia ja alueet ovatkin varsin mukavia sokkeloita. Mitä pidemmälle pelissä päästään, sitä enemmän pelaaja saa väistellä kameroita ja vartijoita. Tuleepa vastaan myös muutamia erikoiskenttiä, joissa pitää joko napsia valokuvia tai ampua kiikarikiväärillä peliruudulla viliseviä hahmoja. Kymmenen varsinaisen kentän lisäksi pelistä löytyy saman verran bonuskenttiä, jotka ovat ihan mukavia pähkinöitä purtavaksi. Viisi näistä koitoksista avataan suoriutumalla tietyistä päätehtävistä tarpeeksi korkein arvosanoin. Jäljelle jääneitä lisäkenttiä pääsee tahkoamaan, kunhan pelin linkittää GameCuben Splinter Celliin GC/GBA-linkkikaapelin avulla. Vaatimuksena kuitenkin on, että kuutioversion kaikki kentät ovat läpäisty kertaalleen.
Piristävä yllättäjä
2D-ilme sopii ihan mukavasti myös Splinter Cellin kaltaiseen peliin. Vaikka mukana ei olekaan upeita varjoja ja valonlähteitä, on kenttien kokonaisilme toimiva. Taustoista löytyy mukavia pikku yksityiskohtia ja hahmotkin näyttävät varsin mukiinmeneviltä. Peliruudulta ei ehkä näe tarpeeksi pitkälle, joten Sticky Cameraan joutuu turvautumaan vähän väliä. Musiikki on rauhallista ja luo tapahtumiin sopivan piinaavan tunnelman. Muut äänet eivät herätä sen ihmeellisempiä reaktioita, mutta ovat silti ihan passeleita pelin menoon ja vilskeeseen.
Siitäkin huolimatta, että Tom Clancy’s Splinter Cellin Game Boy Advance -versio on kaikilta osin vain kalpea varjo isompien konsolien vastineista, on se tietty tunnelma silti saatu mukaan kuvioihin. Peli ei välttämättä ole pakko-ostos, mutta se tarjoaa piristävän kokemuksen pienestä taktikoinnista pitäville. Pelattavaakin riittää ihan mukavasti, eivätkä GameCube-versiolla avattavat lisäkentät ole yhtään hullumpi bonus. Sam Fisherin ei siis kannata häpeillä pienikokoisia seikkailujaan, päinvastoin. Vaikka Splinter Cell: Pandora Tomorrow -jatko-osasta ei toistaiseksi olekaan vahvistettu GBA-versiota, olisi miekkonen mukava nähdä taskukonsolin ruudulla toistamiseenkin.
