Keanu Reevesin tähdittämä Constantine-elokuva ei muodostunut aivan odotetunlaiseksi menestykseksi. DC Comicsin Hellblazer-sarjakuvaan
perustuva leffa kärsii kriitikoiden mukaan muun muassa
näyttelijäkaartin vaisuista roolisuorituksista ja epäloogisesta
juonesta. Siinä missä leffa oli ihan kohtalainen toimintatrilleri,
lisenssipeli aiheesta on helpompi kategorioida epäonnistumiseksi.
Elokuvan
ja pelin päähahmo Constantine, etunimeltään John, on losangelesilainen
nuorukainen. Mies tupakoi enemmän kuin keuhkot kestäisivät ja tappaa
työkseen demoneja. Äskeisestä hämmästyneille kerrottakoon, että John
toimii maanpäällisenä tasapainottajana taivaan ja helvetin edustajien
välillä, sillä tietämättämme joukossamme piilee kaikenmaailman
paholaisia. Onneksemme löytyy kuitenkin Johnin kaltaisia ihmisiä.
Työnsä vuoksi hän on kuitenkin haluttua riistaa helvetissä, jonne hän
on väistämättä joutumassa. Johnista sanotaankin, että Saatana itse
olisi valmis hakemaan hänen sielunsa ikuiseen kärsimykseen. Pelissä
tämä tarkoittaa sitä, että pelaaja saa teurastaa mörköjä sormet
sauhuten.
Manaajalle töitä
John Constantinen työnkuva esitellään samanlaisessa kohtauksessa kuin
elokuvassakin. Tässä pätkässä hänet on hälytetty manaamaan demoni
riivatusta pikkutytöstä Los Angelesissa. Kyseessä on rutiinikeikka
konkarillemme, sillä hän on havainnut pirun kätyreiden läsnäolon jo
15-vuotiaasta saakka. Homma hoituu altistamalla piru ensin valolle, ja
polttamalla siihen pyhä jälki. Sen jälkeen demoni manataan irti tytöstä
peiliin, minkä jälkeen kuvatus tuhotaan. Johnin jännästi suunnitellut
toimintatavat herättävät mielenkiinnon. Harmi vain, että pelissä
tällaiset manaajan hommat jätetään sikseen ja pirulaiset hoidellaan
perinteiseen räiskintätyyliin. Pelin sankari vain tappaa tasosta
toiseen demoneita ja vierailee aika ajoin samoissa merkeissä
helvetissä.
Esittelypätkä oli valkokankaalla kohtalaisen
näyttävä, mutta peliversio on vesitetty tekemällä se kokonaan tökeröllä
CGI-animaatiolla. Lisäksi uusitusta kohtauksesta puuttuu muutama
oleellinen yksityiskohta, esimerkiksi Johnin taksikuski-oppipoikaa ei
näy missään. Sama tökeryys vaivaa kaikkia pelin välivideoita. Kaikin
puolin puutteet lisenssissä ovat ilmeiset, kun Keanukin loistaa
poissaolollaan. Oudolta vaikuttaa myös, ettei pelissä pahemmin
vaivauduta kertomaan kummempia taustatietoja hahmoista. Kiinnostuneiden
kannattaakin katsastaa elokuva tai tutustua alkuperäiseen sarjakuvaan
saadakseen teoksesta enemmän irti.
Puutteita on myös
tarinankulussa, sillä juonta ei koskaan varsinaisesti selitetä.
Johnille annetaan epämääräisiä tehtäviä, jotka kaikki liittyvät yhteen
suureen yliluonnolliseen mysteeriin. Juttu poikkeaa jo alkumetreiltä
elokuvan tapahtumista, missä kaikki pyöri periaatteessa demonien
valloitusaikeiden ympärillä. Pelin tapahtumista taas ei ota pirukaan
selvää. Pelaaja pidetään niin pihalla kuin mahdollista. Lienee
kuitenkin selvää, että meneillään on jotain pirullista.
Tehtävissä yhdistellään räiskintää ja kevyttä ongelmanratkontaa.
Jälkimmäiset osuudet ratkeavat esimerkiksi ympäristön laatikoita
siirtelemällä tai tutkimalla Johnin muistikirjan merkintöjä. Aina
muutaman tason jälkeen kohdataan tavallista voimakkaampi paholainen.
Nämä välipomot lyödäkseen pelaajan täytyy selvittää uusi
taistelutaktiikka, sillä ne eivät yleensä kuole yhtä helposti kuin
perusdemonit.
Helvettiin ja takaisin
Los Angelesin pimeimpien kujien ja varastohallien ohella John on
vakituinen vierailija helvetin koukeroissa. Jos kentissä ilmenee
kulkuesteitä, tiettyjen vesiportaalien kautta aukeaa tie manalaan. Tämä
onkin yksi Constantinen parhaista ideoista, sillä meno helvettiin avaa
vaihtoehtoisen version ympäristöistä. Tällöin paikkojen arkkitehtuuri
muuttuu sen verran, että eteneminen on mahdollista. Näkymä helvetissä
on melko omalaatuinen: kuin ydintuhon jäljiltä. Taivas on ruosteisen
punertava, kaikki rakennukset ovat ränsistyneitä, ja ilmassa leijailee
rojua. Niin, ja demoneja ilmestyy rutosti enemmän kuin maan päällä.
Paikka tuntuu syystäkin epämiellyttävältä ja ahdistavalta, mutta sieltä
pääsee onneksi takaisin maan pinnalle löytämällä kipollisen pyhää
vettä. Näiden vierailujen tarkoitus on yleensä päästä mahdollisimman
nopeasti etenemään esteiden ohi, mutta muutama kenttä vietetään
kokonaisuudessaan maan alla.
Kenttäsuunnittelu niin maan
päällä kuin helvetissäkin on putkimaista. Etenemisreittejä ei ole
useita siunautunut ja yleensä tasoja ei tarvitse ravata kuin yhteen
suuntaan. Umpikujiin eksymiset palkitaan bonuskorteilla, jotka avaavat
Constantine-aiheista videoita ja konseptitaidetta.
Pelin
meno - yliluonnollisia elementtejä lukuun ottamatta - muistuttaa paljon
suomitekoista Max Payneä. Ohjaussysteemikin on hyvin samankaltainen,
mutta astetta kankeampi. Esimerkiksi kääntyminen on mahdottoman
kömpelöä. Välillä tuntuu kuin Johnin päähän olisi lyöty näkymätön
sauva, jonka ympäri hahmo pyörii. Tilannetta onneksi helpottaa oikealla
tatilla tehtävä täyskäännös. Kamera sentään toimii hyvin, ja sitä saa pyöritellä,
loitontaa sekä lähentää mielensä mukaan. Peliä voi myös pelata
ensimmäisen persoonan kuvakulmasta. Tässä True Sight -näkymässä kuva on
tosin negatiivi, eli pelaaja näkee vastakkaiset värit. Tällöin pimeät
tilat ovat helpommin hahmotettavissa, ja ympäristöistä saattaa löytää
piilotettuja ominaisuuksia. Salahuoneet on usein merkattu
pentagrammilla seinään, joten pelaaja tietää heti, että paikka
kannattaa tutkia tarkoin. Palkintona pitkäjänteisyydestään voi löytää
muun muassa lisäenergiaa.
Constantinen pelimekaniikka
yhdistelee magiaa ja räiskintää. Pelaajalla on käytössään reilun
kymmenen aseen arsenaali kaiken maailman jumalattomien olentojen
lahtaamista varten. Näihin lukeutuvat muun muassa revolverit molempiin
käsiin, naulapyssy, varsijousi ja leffassakin nähty pyhä haulikko.
Varusteista löytyvät myös erilaiset kranaatinkorvikkeet, kuten
vesipommit. Magian osalta John, yliluonnollisten ilmiöiden eksperttinä,
hallitsee jonkin verran taikatemppuja. Näillä saa tuhon ohella aikaan
myös esimerkiksi suojakentän hahmon ympärille. Taiat toteutetaan
näppäinyhdistelmillä: John lausuu latinankielisen sanaparren ja temppu
käynnistyy. Nämä kuluttavat manaa, jota puolestaan saa kuolleilta
vihollisilta. Toinen kuluva tavara on energiaa antava vesivarasto.
Synkkä toteutus
Visuaalinen anti ei pääse yllättämään positiivisesti. Pelimaailma on
todella synkkä, rosoinen ja tummanpuhuva. Näin lienee saatu osittain
peitettyä todella karuja tekstuureja ja kolkkoja hahmoja. John on ainoa
vähän tarkemmin mallinnettu tyyppi, kun taas esimerkiksi demonit
näyttävät melko yksinkertaisilta. Ulkoasussa ei ole kerrassaan lainkaan
loistokkuutta. Siitä huolimatta ruudunpäivitys on kaukana sulavasta, ja
se vielä tippuilee hektisimmissä tilanteissa.
Max Paynen
ohella lisää yhtäläisyyksiä muihin samantyylisiin peleihin löytyy
äänipuolelta. Constantinen äänimaailmasta tulee väistämättä mieleen
Silent Hill -sarja. Menoa siivittävät hyytävät tunnelmamusiikit ja
rähjäiset toimintakappaleet. Samoin erilaiset raastavat efektit luovat
silenthillmäistä jännitystä. Yhtä laadukkaaseen suoritukseen ei
kuitenkaan ylletä, sillä ääninäyttelyn taso vaihtelee heikosta
kohtalaiseen. Ajoittain puheesta on vaikea saada selvää hahmojen
mumistessa. Lisäksi Johnin roolissa ei kuullakaan itse Keanu Reevesiä,
vaan imitaattori hoitaa hänen osuutensa tasaisen tyydyttävästi. Tuskin
kyseinen superstara pelin hahmoon mitään elävyyttä laajemmalti olisi
tuonutkaan. Useimmat leffan muut näyttelijät, kuten Johnin apuri
Beemania esittävä Max Baker, ovat suostuneet pelin rooleihin.
Constantine tippuu niin monien lisenssipelien surulliseen joukkoon.
Ison budjetin elokuvasta nopeasti kyhätty virtuaaliversio ei loista
juuri millään osa-alueella, ja lisenssikin on puutteellinen.
Pelikokemus ei tarjoa mitään uutta, ja jättänee mahdollisten fanienkin
halut kylmiksi. Alkuperäisen Hellblazer-sarjakuvan ystäviä tuskin
miellyttää leffa tai peli kumpainenkaan.
