Supersankarin vaatteissa
Maailmankuulun sarjakuvasankarin Aku Ankan nimeä käyttävät pelit ovat vuosien saatossa ajautuneet huonoon suuntaan. Disney Interactiven talutusnuorassa kulkevat pelitalot ovat ison julkaisijajätin käskystä muuttaneet Akun seikkailuja yhä enemmän lapsille suunnattuun muotoon. Konsoleiden kehittyessä Disneyn sarjakuvapelit ovat kohdanneet valitettavan jyrkän alamäen, joka on viime aikoina vain korostunut esimerkiksi eri elokuviin pohjautuvien roskapelien vallatessa markkinoita. Tämän huonon suuntauksen täysmittaiseksi kääntäjäksi alunperin suunniteltu Donald PK on Ranskassa majaansa pitävän suuren budjetin pelitalon Ubi Softin käsialaa. Patonginpurijat saivat kehitystyön vastuulleen, kun Disney itse epäonnistui pahasti GameCuben julkaisun yhteydessä ilmestyneen 2D-tasoloikinnan Donald Duck: Quack Attackin kanssa.
Edellinen Aku-seikkailu on kuitenkin menneen talven lumia, sillä Donald PK:ssa astutaan alunperin Italiassa kehitetyn Akun alter-egon Taikaviitan saappaisiin. Taustalla vellovassa ja nopeasti tekaistussa tarinassa pahat ulkoavaruuden valloittajat Evronilaiset ovat saapuneet pistämään maan surkeat kansalaiset ojennukseen ja sankarina häärivän Taikaviitan on supertietokone Onen ystävällisellä avustuksella hoidettava asiat oikealle tolalle. Seikkailu alkaa pitkähköllä FMV-välianimaatiolla, jossa Akun muuttuminen supersankariksi selitetään kantapään kautta. Tämän jälkeen onkin aika suunnata ensimmäiseen noin kymmenestä eri kentästä. Avaruuden roistojen valloitusaikataulu on niin tiukka, että harjoituskenttää ei ole mukana lainkaan. Sen sijaan supersankaruutta harjoitellaan matkan varrella oppimalla tasoissa erinäisiä uusia kykyjä, kuten tehokkaampia nyrkiniskuja ja uusia asetekniikoita. Tasojen vaikeutuessa myös pelaajan käytössä olevat aseet voimistuvat, joten progressiiviseksi tarkoitettu vaikeusasteen nousu ei ainakaan PK:n seikkailussa toimi tekijöiden haluamalla tavalla.
Uhka avaruudesta
Suurin pelitekninen uudistus on loikka kolmiulotteiseen maailmaan. Akun 2D-ajat ovat ainakin toistaiseksi ohi, sillä tässä uutukaisessa koomisen näköisellä viitalla varustettu ankka hyppii ja pomppii ainakin tekijöiden mukaan täysin vapaassa peliympäristössä. Tämä on kuitenkin vain puoliksi totta, sillä kenttäsuunnittelijoiden ohjenuora on nähtävissä heti muutaman läpipelatun tason jälkeen. Eksyminen kentissä on lähes mahdotonta, sillä jokaisen maailman läpi on vain yksi mahdollinen kulkureitti. Yksinkertaisissa ympäristöissä seikkailu alkaakin puuduttamaan nopeasti, sillä jokainen taso noudattaa täysin samaa peruskaavaa. Normaalin loikkimisen lisäksi vastaan heitetään välillä perusvihollisena häärivä lintu, joka räiskii pelaajaa silmittömästi loppumattomilla ammuksilla höystetyllä perusblasterilla. Silloin tällöin eteen tulee myös aito Evronialainen, joka kestää normaalia enemmän osumaa pelaajan käytössä olevasta laserpyssystä. Mielenkiintoa on yritetty lisätä kenttiin piilotetuilla tiedemiehillä, joita on lopputaistelua lukuun ottamatta kuusi jokaisessa kentässä. Taikaviitan lähestyessä kidnappauksen uhreja ruudun ylälaidassa alkaa käymään kello, jonka näyttämän ajan sisällä lähellä olevat tiedemiehet on pelastettava. Jos pelaaja myöhästyy aikarajasta, viholliset sädettävät kaapatut nerot takaisin alukseensa. Välistä jääneet tiedemiehet pitää tulla vapauttamaan myöhemmin pelaamalla samaa tasoa uudemman kerran. 40 neron pelastaminen ilkeiden avaruussoturien kynsistä oikeuttaa matkalle evronialaisten emäalukseen, jossa koko valloitussuunnitelman takana oleva pääroisto odottaa voittajaansa.
Toinen edes puolittain omaperäinen elementti PK:n kentissä on tallennukseen tarkistuspisteissä oikeuttavat kolikot. Näitä rahoja on ripoteltuna tuhansia ympäri peliä ja aina 15 kerätyn rahan jälkeen tasaisin väliajoin sijoiteltujen checkpoint-pisteiden käyttö on mahdollista. Idea on sinänsä ihan mielenkiintoinen, mutta kolikkojen valtava määrä vie mielenkiinnon koko touhusta. Tasoissa ei sinänsä ole mitään haastetta, vaikka tallennus ei ihan missä tahansa enää onnistukaan. Aina kuolon koitettua pelaaja joutuu vain palaamaan pienen matkan taaksepäin ja yrittämään uudestaan. Parin hiomiskerran jälkeen oikea tekniikka löytyy ja matka kohti maalia jatkuu. Näin ollen tasoista tulee itseään toistavia kokemuksia, joiden pariin ei mielellään palaa edes uusien tiedemiehien pelastamisen toivossa.
Sarjakuvamaailman kirous
Seikkailun tapahtumia tukeva cellshading-grafiikkateknologiaa käyttävä pelimoottori tuntuu lähinnä jälkikäteen lisätyltä tehokeinolta. Kaikki tasot näyttävät pieniä väripalettimuutoksia lukuun ottamatta täysin samanlaisilta ja sarjakuvamaista yleisilmettä ei korosteta tarpeeksi. Tekijöiden laiskuutta korostaa myös kamera, joka korjaamisnappulan avullakaan ei aina halua kääntyä pelaajan haluamalla tavalla. Usein pelaaja huomaakin joutuvansa vihollisten telomaksi pelkästään kamerakulmien väärän sijoittelun takia. Onneksi ärsyttäviä äkkikuolemia ei liiemmin tapahdu, sillä pahimmat loikkakohtaukset sijaitsevat yleensä isoilla avoimilla alueilla, joissa kameran kontrolloiminenkin on helpompaa kuin ahtaissa käytäväkokonaisuuksissa. Näin ollen useista tasohyppelypeleistä tuttuja pelaajan itsensä ääntelemiä tuskaisia kuolonhuutoja ei Donald PK:ssa liiemmin kuule. Tasoissa pääosaa näytteleekin taustalla hiljaisesti jumputtava monotoninen musiikkiraita, joka täyttää tehtävänsä nostamatta kuitenkaan tunnelmaa mitenkään ylimalkaisen korkealle. Efektiosastolla nasevat osumaäänet ja ammattitaitoinen ääninäyttely saisivat hymyn nousemaan korville, jos se biologisesti olisi mitenkään mahdollista.
Lisää kehuja ansaitsee pelattavuus, joka kauttaaltaan on hoidettu mallikkaasti. Yksinkertaiset kontrollit pystyy sisäistämään heti ensimmäisellä pelikerralla ja monimutkaisia näppäinyhdistelmäkomboja ei mukana ole. Pelin aikana saatavien kykyjen avulla normaalien perustoimintojen lisäksi luonnistuvat myös viitan ja painovoimavyön avulla hoidettava leijuminen, laserpyssyn tehokkuuden lisääminen lataustoiminnon avulla, vihollisiin lukittuminen sekä supersankaripukujen vaihtaminen lennosta. Nämä pienet lisät parantavat pelattavuutta entisestään myöhempiä tasoja tutkittaessa.
Lopputulos ratkaisee
Tunnetulla nimellä ratsastavia lisenssirävellyksiä on viime vuosina saapunut kauppoihin valitettavan tiheään tahtiin. Varsinkin loistavista piirroselokuvistaan tunnettu Disney on kontannut videopelimarkkinoilla julkaisemalla todella suurikokoisen läjän tunnetulla nimellä varustettua roskaa. Yhtiön peleissä on toki aina ollut hieno titteli ja komeat puitteet, mutta itse sisältö on aina jäänyt loppupeleissä puuttumaan.
Kaikkien pelaajien harmiksi Disney ei vieläkään ole oppinut aikaisemmista virheistään, sillä Donald PK on edellisten Aku Ankka -pelien tavoin varsin keskinkertainen esitys. Quack Attackiin verrattuna teknisellä osa-alueella ja pelattavuuden saralla ollaan menty eteenpäin, mutta isoja harha-askelia ovat edelleen monotoninen, itseään toistava kenttäsuunnittelu sekä pelaajaa aliarvioiva lyhyt elinkaari. Muutaman tunnin seikkailusta ei kannata maksaa täyttä hintaa, varsinkaan kun uusintapeluuarvo on lähes olemattomalla tasolla. Pelintekijät ovat jälleen kerran aliarvioineet pelaajia olettamalla, että lisenssituotteet myyvät itseään pelkällä nimellä. Mitään muuta selitystä Disneyn jatkuvaan kompasteluun videopelimarkkinoilla on vaikea keksiä. Joka tapauksessa, Donald PK on kauniisti sanottuna surkeaa lisenssiroskaa. Kenttien toistaessa itseään mistään mielikuvituksen riemuvoitosta on täysin turha puhua. Tästä syystä tulevien Aku Ankka -pelien kehitystiimeihin kannattaisi oikeasti palkata asiansa osaavia ohjelmoijia. Nykyisellään ilmeikkään ankan toilailut videopelimaailmassa onnistuvat viihdyttämisen sijaan nostamaan lähinnä tuskanhikeä pahaa-aavistamattoman pelaajan otsalle.
