Pikakelattua ja pilattua
Peter Jacksonin Sormusten herra -filmatisoinnin ensimmäinen osa vei voiton kotiin. Paitsi että leffa onnistui tyydyttämään miltei kaikki Tolkien-fanit, sen parissa viihtyivät myös tarinaan perehtymättömät. Trilogian toinen osa, Kaksi tornia, saapuu teattereihin 18. Joulukuuta 2002. Vaikka siihen on aikaa enää vajaa 1,5 viikkoa, odotus alkaa tuntua piinaavalta. Mikä olisikaan parempi tapa lievittää odotusta, kuin kokea etukäteen kahden ensimmäisen leffan jokainen taistelukohtaus omalla pleikkarilla?
Onkin sitten eri asia, kannattaako vaivautua. The Two Towers mukailee Dynasty Warriorsin kuvioita ja tarjoaa kahdentoista lyhyen tehtävän täydeltä silmitöntä mättöä. Peliltä on kuitenkin turha odottaa taktikointia tai roolipelaamista. Joukkotaisteluissa ohjataan yhtä hahmoa kerrallaan, eikä muiden soturien toiminta vaikuta yhteenoton lopputulokseen. Rope-elementit ilmenevät kyllä kokemuspisteinä ja opittavina erikoisliikkeinä, mutta roolipeleille ominainen hyvä tarina puuttuu. Juoni on kuitattu vain lyhyillä videopätkillä elokuvista. Leffat kahlataan läpi pikakelauksella, eikä elokuvaan tai kirjoihin perehtymätön pelaaja saa tarinasta takuulla mitään irti.
Pelin voimakas alku lupaa paljon. Ruudulla näytetään Sormusten ritarien tunnelmallinen prologi, jonka taistelukohtauksen aikana siirrytään silmänräpäyksessä itse pelitilanteeseen. Videokuva muuttuu peliksi miltei saumattomasti, eikä eroa heti edes tajua. Huomaat yllättäen olevasi Isildur, joka teurastaa örkkejä Tuomiovuoren juurella. Miekat kalahtelevat ja vuori syöksee tulikiveä armeijan niskaan. Tehtävä päättyy parin minuutin silmittömän kalistelun jälkeen, kun itse Sauron astuu näyttämölle ja antaa palaa. Leffan nähneet tietävätkin loput.
Liukuhihnaörkkejä Keski-Maan täydeltä
Seuraavassa tehtävässä jatketaan samaa rataa. Äkkiä ollaan Viimapään huipulla, jossa Aragorn hätistelee sormusaaveita soihdulla. Vaikka kohtaus näyttää hätkähdyttävän aidolta, se loppuu ennen kuin ehtii kunnolla alkaakaan. Tässä vaiheessa peli onkin jo paljastanut todelliset kyntensä. Kyseessä on mätkintää, mätkintää ja vielä lisää mätkintää. Jäljellä olevissa kymmenessä kentässä saa valita, pelaako Aragornilla, Gimlillä vai Legolasilla. Suuria eroja hahmojen välillä ei ole. Urhot poikkeavat toisistaan vain nopeuden, voiman ja muutaman erikoisliikkeen osalta. Kolmikko osallistuu kahden ensimmäisen elokuvan jokaiseen taistelukohtaukseen, jotka kaikki on mallinnettu esikuville uskollisesti. Pelaaja pääsee pätkimään luolapeikkoa Moriassa ja kahlaamaan irtojäsenten läpi Fangornin metsässä. Helmin Syvänteen eeppiselle lopputaistelulle on uhrattu kokonaiset kolme tehtävää.
Taistelusysteemi ei monimutkaisuudellaan päätä huimaa. Jokaiselta hahmolta löytyy kaksi hyökkäysnappia, joista toisella hoituu nopeat ja toisella raskaat liikkeet. Raskailla iskuilla murskataan vastapuolen kilpiä, nopealla silpomisella taas aiheutetaan pikkujäynää suojaamattomille vihulaisille. Hahmoilta luonnistuvat myös ketterät potkut, joilla saa hiidet horjumaan. Maahan kaatuneet viholliset voi viimeistellä tyylikkäällä armoniskulla. Mätkintä toimii kaikessa yksinkertaisuudessaan hyvin, ja taistelun huuma saa adrenaliinit jylläämään. Ongelmiin törmää ainoastaan joukkotaisteluissa, kun koko ruutu vilisee vihollisia ja iskuja satelee joka suunnasta. Tällöin pitkät kombot keskeytyvät lähes poikkeuksetta takaa ryöppyäviin sivalluksiin. Mutta siinä piileekin pelin juju. Pelaajan on koko ajan huolehdittava omasta sijainnistaan vihollisiin nähden. Selän taakse ei saa päästää ketään.
Joskus tulee vastaan tilanteita, joissa tehtävän tavoitetta ei tehdä kyllin selväksi. Kun kaikki tuskanhiki kuluu päälle rynnivien vihollisten teilaamisessa, ei voi mitenkään oivaltaa, että samaan aikaan pitäisikin olla jossain aivan muualla, esimerkiksi pelastamassa palavaan taloon vangittuja siviilejä. Toiminta katkeaa varoittamatta, kun siviilit käristyvät hengiltä ja peli ilmoittaa tehtävän epäonnistuneen. Turhautuminen iskee vähemmästäkin. Muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta epäonnistujat heitetään takaisin kentän alkuun.
Sotiminen kantaa kehnosti
Sormusfriikkejä hemmotellaan isolla kasalla tekijöiden haastatteluja ja dokumentteja. Onhan se mukava nähdä, kuinka Elijah Wood hakkaa pleikkaria ja hehkuttaa, miten coolia on nähdä itsensä videopeleissä. Tai miten Sir Ian McKellen valittelee, että kyllähän tätä pelaisi, mutta kun vanhalla ei sormet oikein taivu. Dokumentit aukeavat sitä mukaa kun pelissä etenee. Mukana näyttäisi olevan myös piilotettuja kenttiä ja salahahmoja. Kaikesta bonussälästä ja äkkikuolemista huolimatta peli jää aivan liian lyhyeksi. Pelattavaa riittää vain illaksi tai pariksi, tosin rankimmat sormustelijat voivat läpäistä pelin kaikilla kolmella hahmolla.
Ilman Sormusten herran teemaa ja loistavaa tunnelmaa Two Towers jäisi kuivaksi rämpyttelypätkäksi. Silti kaikki Tolkienin ystävät saavat herkullisia viboja päästessään temmeltämään tutuilla taistelutantereilla. Pelin ulkoasusta voi antaa jykevät aplodit. PS2:sta on pumpattu irti huikea määrä polygoneja ja tarkkoja tekstuureja. Fantastiset miljööt, sulavasti animoidut hahmot ja väkevät äänitehosteet luovat pelaajan ympärille mainion illuusion toisesta todellisuudesta. Tapahtumien taustalla pauhaavat Howard Shoren sävellykset kruunaavat koko komeuden. Two Towers kuuluu ulkoasunsa puolesta PS2-pelien ehdottomaan eliittiin.
Tekijät ovat kuitenkin unohtaneet yhden tärkeän asian: Sormusten herran viehätys ei piile taisteluissa. Tarinan suosio perustuu sympaattisiin henkilöhahmoihoin, matkailuun kiehtovassa maailmassa ja alati kasvavaan uhan tunteeseen. Tästä simppelistä lisenssimätkinnästä ei löydy mitään näistä ominaisuuksista. Turruttava tappaminen kaipaisi edes pieniä levähdystaukoja, sillä tällaisenaan koko hommalta puuttuu pohja. Tätä tekelettä voi suositella vain elokuvan vannoutuneimmille faneille. Peli on myös omiaan niille, jotka haluavat pröystäillä PS2:n tehoilla ja saada naapurin boksipojat hiljaisiksi.
