Kyseinen seikkailupelisarja on yksi Nintendo-pelijätin kruununjalokivistä. Sen ensimmäinen osanen julkaistiin 8-bittiselle Nintendolle jo vuonna 1986. Ja nyt käsillä on ihka ensimmäinen kerta, kun sarjan vakituinen päähahmo, vihreänuttuinen Link, jää sivurooliin prinsessa Zeldan saadessa valokeilan.
Nintendolla onkin pienoinen prinsessavuosi käynnissä, sillä oman pääroolinsa sai myös usein Super Marion pelastettavana nähty prinsessa Peach. Princess Peach Showtime! julkaistiin maaliskuussa.
Eri päähahmosta viis, Echoes of Wisdom ei ole minkään sortin sivujuonne Zelda-pelien saagassa. Kyseessä on täysiverinen oma kokemuksensa. Ja hitsinpimpulan toimiva sellainen se onkin.
Puuttuva linkki
Arviossa oleva nimike on Nintendon ja Grezzo-studion käsialaa. Jälkimmäinen kokeili jo kertaalleen siipiään Zelda-maailmassa vuoden 2019 The Legend of Zelda: Link's Awakening -uusioversion muodossa. Kuten kyseinen tuotos, on myös uutukainen yläviistosta kuvattu laatuseikkailu.
Pelaamisessa on paljon samaa kuin "edeltäjässään", mutta myös eroja löytyy kosolti. Jos on kokenut sarjan aiempia osia, on kupletin juoni jotakuinkin selkeä: pelimaailmaa tutkitaan, sivutehtäviä suoritetaan, luolastoja kolutaan, pulmia ratkotaan ja kaikenkokoisia vihulaisia kukistetaan. Tätä kaikkea on Echoes of Wisdom. Etenkin luolastojen paluu ilahduttanee sarjan ystäviä.
Mutta ne erot, niitä piisaa myös. Se merkittävin eroavaisuus on taistelumekaniikoissa, jotka ovat piristävän erilaiset. Toisin kuin sarjan tuttu ja turvallinen Link-päähahmo, ei Zelda tartu yhteenotoissa miekkaan ja kilpeen. Sen sijaan juonikuviot asettavat sankarimme käteen Tri Rod -nimisen sauvan, joka taipuu moneen hupaisaan toimeen.
Niistä olennaisin on kaikujen luominen. Zelda voi nimittäin oppia luomaan tyhjästä vaikkapa ruukkuja, kivenlohkareita, vesikuutioita sekä jos jonkin sortin vihollisia pienistä hämähäkeistä vihollisritareihin ja isompiin tuhokoneisiin.
Opittavia kaikuja on tuhottoman paljon, montaa eri sorttia. Ja niiden kanssa puljaaminen se vasta hupia onkin. Erilaisia esineitä, vaikkapa sänkyjä, voi käyttää kasoissa rotkojen ylittämiseen. Trampoliini mahdollistaa korkeampien esteiden päälle pomppimisen, kun taas lihakimpaleella voi hämätä vihollisia.
Vihollisia opitaan luomaan, kunhan kyseisen örrimörrin on päihittänyt kertaalleen. Ja ai, mitä hupia vihulaisten käyttäminen onkaan. Moblin-sotureita vahtimassa arkkua? Ei muuta kuin kourallinen käärmeitä kurittamaan. Iso kasvi koettaa ahmaista Zeldan kitusiinsa? Viskotaan pommikala örrin suuhun tekemään tuhoa.
Kukistinpa yhden suuremman pomovastuksenkin lähettämällä sen kimppuun korppeja jatkuvana sarjana. Olo oli kuin voittajalla, kun tämä täysin höpö taktiikka toimi.
Luolastojen lopussa odottavista pomotaisteluista puheen ollen, ne ovat parhaimmillaan kuin pieniä aivopähkinöitä. Osa hirmuista vaatii nimittäin tietyn kaiun tai vaikkapa niiden tarjoaman tulielementin käyttämistä, jotta örrimörrien heikkoutta voi hyödyntää.
Vaikka itse ihannoin kaikuihin perustuvia taistelumekaniikkoja, niin varsinaisen suoran hyökkäyksen puuttuminen harmittaa varmasti osaa pelaajia. Toimintapainotteinen tämä kokemus ei ole.
Kahmalokaupalla kykyjä
Zeldalla on plakkarissaan muitakin kykyjä, joista saadaan haalittua kahmalokaupalla huvitusta. Apuna pyörivä Tri-olento voi nimittäin tarttua asioihin, isoihin tai pieniin, ja pistää ne liikkumaan synkassa sankarittaremme kanssa. Näin isotkin kivenlohkareet voi kävelyttää pois kulkureitiltä.
Samaa asioihin tarttumista voi myös käyttää päinvastaisesti, antamalla niiden liikuttaa Zeldaa. Näin voi vaikkapa tarrata kiinni ilmassa liikkuviin tasoihin, joiden vanavedessä sitten liidellään yli kuilujen.
Nämä asiat eivät itsessään ehkä kuulosta kovin mielenkiintoisilta, mutta niiden mahdollistamat asiat ovat sitäkin nokkelampia. Toimintoja käytetään toki hyväksi puzzleissa, mutta ne myös sallivat pelimaailman kekseliään tutkimisen. Edessä pystysuora vuorenseinämä? Luo seinää pitkin kiipeävä olento, tarraa pintaan kiinni, ja tättärää, nouse kohti huippua. Korkeiden puiden takana pilkottaa aarrearkku? Ei muuta kuin vaikka kasa pöytiä päällekkäin ja hypi niiden päältä haluttuun määränpäähän. Enemmänkin esimerkkejä haluaisi mainita, mutta ne on hauska löytää itse pelatessa.
Tämä yhdistettynä siihen, että karttaa voi koluta jo seikkailun alkutaipaleelta täysin vapaasti "isovelipelien" Breath of the Wild ja Tears of the Kingdom tapaan, niin kasassa on suorastaan hykerryttävää liikkumisen vapautta. Voi olla hyvinkin mielenkiintoista seurata, mitä temppuja nokkelimmat pelaajat keksivät. Nopeuspelaajista puhumattakaan!
Osaa ne muutkin miekkaa käyttää
Vaikka aiempien seikkailujen Link-miekkamies ei olekaan kuskin paikalla, niin tyystin ilman säilää ei tässä pelissä kuitenkaan olla. Zelda voi näet tiettyjen tapahtumien jälkeen tarttua miekkaan, joka muuttaa hänet kovasti Linkiä muistuttavaksi miekkamieheksi.
Tämä kyky on tehokas kuin mikä, mutta sitä pystyy käyttämään vain lyhyitä pätkiä ennen energiamittarin tyhjentymistä nollille. Ominaisuutta kannattaakin käyttää säästellen. Itse käytin miekkamäiskettä lähinnä pomotaistoissa tai muiden isojen hirmujen koettaessa uida liiveihin.
Pelialueena toimiva Hyrule on mukavan vaihteleva ympäristö. On vihreää niittyä, lumista huippua, tulivuorta, aavikkoa ja muita maisemia. Niiden lisäksi isossa osassa ovat pysähtyneeseen Still World -maailmaan sijoittuvat pienemmät rypistykset, joissa on tarpeen löytää haluttu reitti ilmassa leijuvien puiden, maanmuotojen ja muiden Hyrulesta kaapattujen asioiden yli.
Still Worldista löytyvät myös pelin luolastot, jotka ovat pidempiä koitoksia täynnä puzzleja ja vihollisia. Kuten tapana on, niin tyrmien lopussa vartoo kookas loppuvastustaja.
Parannettavaakin on
Eniten kritiikkiä nimike on saanut toisinaan nykivän ruudunpäivityksensä osalta. Itse huomasin ruudun tapahtumien hikottelevan heti pelin alussa, kun Zelda pääsee tutkimaan linnan kyljessä olevaa kylää. Pienoinen nykiminen ei ollut kaunista katsottavaa, mutta tämä lienee pahin tilanne koko seikkailussa.
Ruudunpäivitysnopeus vaihtelee harmillisesti, mutta suorastaan häiritsevältä meno ei ainakaan omaan silmääni näyttänyt alun jälkeen kuin parissa kohtaa. Myönnän, että en ole se suurin kultasilmä asian suhteen. Mainita voisi, että pelasin suurimman ajan televisioruudulta (jotta saisin parempilaatuiset kuvakaappaukset tähän arvosteluun).
Silti, kyseessä on saman sortin nykimistä, mitä Link's Awakeningin uusioversiossa nähtiin. Luulisi, että asialle olisi tehty jotain näiden kuluneiden vuosien aikana, mutta ei näemmä.
Muuten Echoes of Wisdom on mukavaa katseltavaa hitusen muovimaisine ja höpsöine ulkoasuineen kaikkineen. Etenkin hahmot, ystävälliset ja vihamieliset, ovat vekkulin näköisiä. Niitäkin enemmän silmiä miellyttävät asumusten sisätilat täynnä takkoja, ruokia ja verhojen välistä vipeltäviä valonsäteitä. Muuttaisin ruudulla näkyviin tönöihin vaikka heti.
Musiikillisesti ei päästä sanomaan suuria, sillä taustalla soivat sävelmät sopivat kyllä seikkailuun kuin nenä keskelle pärstävärkkiä, mutta suoranaisia korvamatoja ei ole kuin pari hassua. Ilahduttavasti mukana on kuitenkin tuttuja melodiakulkuja sarjan aiemmista julkaisuista. Puhuttua dialogia ei ole.
Kaikujen kerääminen ja löytäminen on hauskaa, minkä johdosta nimikettä on keskustelualueellamme verrattu Pokémon-peleihin. Vertauksen kyllä ymmärtää, etenkin koska kerättävää on sen verran paljon. Tästä kuitenkin seuraa se, että juuri sen yhden halutun patsaan, tulilepakon tai vaikka haikalan löytäminen listalta on tylsää puuhaa.
Nappia painamalla ruudulle ilmestyy kaikuja, riviin. Kun valinnanvaraa on kymmenittäin, on selaaminen vasemmalta oikealle aikaa vievää ja hitusen tympeää puuhaa. Valikoiman saa järjestettyä muutaman eri kategorian (yleisimmin käytetyt, viimeisimmäksi opitut ym.) mukaan, mutta jonkin sortin elegantimpi selaustapa olisi ollut paikallaan. Kaikujen pällistely taukovalikon kautta lienee tällä haavaa se paras tapa katsoa koko valikoimaa.
Echoes of Wisdomin vaikeustaso on helponpuoleinen. Game over -ruudun sain itse katsottavaksi tasan kerran, kun olin huolimaton yhtä hurjempaa örmyä vastaan otellessa. Muutamia aivopähkinöitä sai pohtia parit hetket, mutta enimmäkseen meno on sutjakasta. Enemmän haastetta halajavat voivat vaihtaa käyttöön Hero-vaikeustason, jossa muun muassa Zelda ottaa tuplasti vahinkoa ja parantavia sydämiä ei ilmesty ollenkaan.
Vielä loppuun maininnat kahdesta asiasta: Vihollisiin keskittyvä kohdistustoiminto kaipaisi vähän hienosäätöä, sillä haluttuun yhteen vihulaiseen tähtääminen ei aina ota heti onnistuakseen. Polveilevia ja käänteitä täynnä olevia juonikuvioita kaipaavat eivät saa täyttymystä tämän eepoksen kanssa. Tarina on suhteellinen yksinkertainen, vaikka eri kylien ja alueiden hahmot sekä puuhat ovat mukavan erilaisia. Toisaalta pelisarjan tarustosta innostuneet saavat... mielenkiintoisia asioita selville.
Kaikin puolin nintendomaisen toimivaa
The Legend of Zelda: Echoes of Wisdom on mainio kokemus. Siinä on monia nintendomaisen riemukkaita puolia, joita muutamat haljummat ominaisuudet eivät saa latistettua.
Seikkailun parissa viihtyy paremmin kuin hyvin sen hitusen päälle 20 tunnin verran, mitä lopputekstien näkemiseen kuluu. Tämä onkin passeli aika, jonka Hyrulessa haluaa käyttää, enempää ei jää kaipailemaan. Joka sydämenpalasen, sivutehtävän ja Still World -maailman näkemiseen ja kokemiseen menee kuitenkin vielä parit tunnit lisää.
Ei tästä voi olla kuin pitämättä. Lisää Zeldaa kiitos. Joko siis koko pelisarjaa tai Zeldan tähdittämiä seikkailuita.
Lisää aiheesta:
