Tuntuuko tutulta, onko sulle koskaan käynyt näin?
Saints Row’n köykäinen tarinantapainen on hyvin tavanomainen matka ryysyistä kohti rikollisimperiumin kiistattominta kärkeä. Temmellyskenttänä toimii tällä kertaa muiden jengien valtaama Santo Ileso, joka herättelee perinteisine kaupunki- ja aavikkoalueineen hyvin vahvoja Las Vegas -viboja. Kartalle ripotellaan tarinan edetessä enenevissä määrin aktiviteetteja, joiden parissa ehtii genrelle ominaiseen tapaan puuhastella aina niiden isompien ja tarinaa kuljettavien päätehtävien välissä – ei siis oikeastaan mitään uutta auringon alla.
Vaikka saintsrowmaisen epäkypsä huumorinuppi onkin pyritty vääntämään aina sinne kuuluisaan yhteentoista saakka, ei Saints Rown pelaaminen ole järin hauskaa oikein missään vaiheessa. Erityisesti tehtäväsuunnittelu kyntää todella syvissä vesissä, sillä lähestulkoon jokainen missio etenee samalla kaavalla: ensin ajellaan pitkät tovit autolla paikkaan A, minkä jälkeen teurastetaan kilpailevan jengin jäseniä määrä X. Tämän jälkeen ajellaan ehkä vielä paikkaan B, missä pistetään geneerisiä pahiksia läjään määrä Y. Ankeuden kruunaavat ajotuntuma, joka vaihtelee menopelistä riippuen jossain karmean ja kehnon välimaastossa sekä Applen karttojakin typerämpi navigaattori, jonka perimmäisin tarkoitus tuntuu olevan johdattaa pelaajaa harhaan.
Tarinan osalta joukkoon toki mahtuu jonkin sorttisia valonpilkahduksia esimerkiksi kohtuullisen nokkelan larppauksen ympärillä pyörivän tehtäväkaaren muodossa, mutta se ei vain ole tarpeeksi. Hämmentävän antikliimaksinen loppukin tulee vastaan aivan puskista, itse kun odotin siinä vaiheessa juonen vasta nytkähtävän hiljalleen käyntiin.
Parhaimmillaankin keskinkertaista
Tulitaistelu on onneksi kohtuullisen mielekästä laajan asearsenaalin, mukavan armollisen autoaimin sekä hauskojen erikois- ja lopetusliikkeiden ansiosta. Mikään ei vain muuta sitä tosiseikkaa, että tehtävän eskaloituessa tyhjänpäiväiseksi räiskintähölmöilyksi sadatta kertaa, on jotain perustavanlaatuista vialla. Rikollisimperiumin laajentamista edesauttavat missiotkin toistavat tätä samaa ankeaa kaavaa aivan liiaksi, eivätkä ne tästä hieman poikkeavat puuhastelutkaan aiheuta pidemmän päälle riemunkiljahduksia saati herätä pelihaluja. En minä vain jaksa ajella ydinjättein lastattua rekkaa samaan kohteeseen 12 kertaa tai lennellä räsynukkena joka ikisessä kadunkulmassa vakuutusrahojen toivossa, en sitten millään. Volitionin käsikirjoittajat olisivat saaneet istua pöydän ääreen muutamaksi ylimääräiseksi kuukaudeksi pyhittäen koko sen ajan pelkästään tehtäväsuunnittelun hiomiseen, nykyisellään se on nimittäin suorastaan hävettävän heikoissa kantimissa.
Saints Row on harmittavan pottu myös teknisesti siitäkin huolimatta, että alla on uudenkarheaa Series X -rautaa. Autoja katoaa ja ilmestyy sinne tänne ja ruudunpäivitys matelee pohjalukemissa, kuten pari konsolisukupolvea sitten konsanaan. Onnistuin myös pari kertaa putoamaan kartan alle pohjattomaan limboon, saamaan tehtäviä useampaankin otteeseen jumiin ja kaatamaan koko pelin luvattoman monta kertaa. Kaiken kruunaavat pelihistorian typerimmät poliisivoimat, jotka tyytyvät pahimmankin rellestyksen ollessa käynnissä ajelemaan hiljakseen pelaajan takana ilman minkäänlaista käytännön uhkaa – en jaksaisi edes mainita joissain tehtävissä mukaan lyöttäytyvien kavereiden, kilpailevien jengiläisten tai kadulla tallustavien siviilien typeryyttä. Helppohan se toki minun on täältä lehtereiltä huudella, mutta huutelen silti: tekisitte ne pelinne oikeasti valmiiksi ennen julkaisua.
Selvennettäköön vielä: minä olen pelannut läpi asti kolme ensimmäistä Saints Row -peliä ja pitänyt erityisesti toisesta ja kolmannesta osasta. Tätä henkiinherättelyä ei vain ole ollut oikein missään vaiheessa nautinnollista pelata, eivätkä ankeat sivutehtävät houkuttele palaamaan pelin pariin läpäisyn jälkeen. Yritystä Volitionilla toki on, mutta tällaisenaan Saints Row’n paluu olisi voinut jäädä suosiolla odottelemaan parempia aikoja – no, söpö kissa tässä sentään on!
