F.E.A.R.

Koulussa aina korostettiin, että tarinan aloituksen on oltava mukaansatempaava. Monolithillä oppi ei ole unohtunut pulpettiin. F.E.A.R. herättää välittömästi kiinnostuksen. Tyylikästä alkuosaa sävyttävät oudot näyt, riipaisevat äänet ja viittaukset huippusalaiseen hankkeeseen. Hätkähdyttävimmät kohtaukset ovat melkein kuin toisintoa The Ring -elokuvasta.

Parin ensimmäisen kappaleen jälkeen lupaava kauhutunnelman rakentelu rupeaa kuitenkin salakavalasti vaihtumaan tilanteiden kierrätykseksi. Näennäisesti nurkan takana häämöttävien käännekohtien eteen ilmaantuu tyhjänpäiväisiä mutkia, jotka hidastavat tapahtumien kehitystä. Jo ennen pelin puoliväliä kokemus on muuttunut pahvinmakuiseksi putkijuoksuksi.

Vika ei ole itse toiminnassa. Ensimmäisestä persoonasta pelaaminen on jouhevaa ja upeiden partikkelitehosteiden maustama ammuskelu elokuvamaisen viihdyttävää. Rytmitys vuorottelee rauhallisen kuulostelun ja kiivaiden toimintakohtausten välillä. Kovatempoisessa räiskinnässä yksinäistä sankaria avustaa yliluonnollinen kyky hidastaa aikaa. Hidastuksen kuluessa taistelunäänet vääristyvät ja luodit halkovat ilmaa kuin Matrixissa konsanaan.

Monolithin tekoälyohjelmointiakaan ei käy syyttäminen. Vihollisten käyttäytyminen on huippuluokkaa. Ne suojautuvat, syöksyvät ikkunoista ja juoksevat sivustaan. Ainoa keino pelastaa oma henkikultansa on olla vihollisia ovelampi ja nopeampi. Asianmukainen varustuskaan ei ole pahitteeksi. Lyijynsyöksijät lävistävät vihollisia hurmepöllähdysten tahdittamana ja vievät matkassaan paloja seinistä. Kranaatit ja miinat puolestaan repivät ruhot kappaleiksi. Hulvattomimmat aseet voivat jopa haihduttaa vihollisilta elävän kudoksen silmänräpäyksessä tai naulata räsynuket seinälle.

Klooniarmeija kloonimaassa

Ympäristöt sen sijaan tekevät kaikkensa pilatakseen koko kokemuksen. Tekijät ovat ottaneet hieman liian kirjaimellisesti Bungien esittämän ajatuksen 30 sekunnin hauskuudesta, jota kierrätetään uudelleen ja uudelleen. Ikävän värittömissä varastoissa, toimistorakennuksissa ja slummeissa liikkuminen käy ennen pitkää äärettömän tylsäksi. Pelistä jäävät päällimmäisenä mieleen loputtomat varjojen ja hiljaisuuden täyttämät käytävät, jotka etovat vielä pitkään pelaamisen jälkeen. Vaihtelua olisi voinut lisätä myös vihollisiin, sillä pelaaja taistelee samankaltaisia kloonisotureita vastaan lähes alusta loppuun.

Juonikaan ei missään vaiheessa täytä potentiaaliaan. Tarinankuljetus jää suurelta osin vain epämääräisten radiokeskustelujen varaan, mikä ei riitä ylläpitämään alun mielenkiintoa. Vasta noin 10 tunnin räiskinnän jälkeen, aivan pelin viime metreillä, tapahtumiin tulee tuttua kipinää. Taustekijät yritetään vielä nostaa pinnalle, mutta liian myöhään ja hätäisesti. Lopulta käteen jää enemmän kysymyksiä kuin vastauksia.

Kampanjan lisäksi mukana on neljä pikapelitehtävää, joissa taistellaan selviytymisestä ja online-tulostauluille kirjautuvista pisteistä. Verkkomoninpeli tukee 16 pelaajaa ja sisältää tyypillisimmät pelimuodot tappomatseista lipunryöstöön. Niistä on myös ajan hidastusta hyödyntävät muunnelmat, joissa yksi pelaaja voi kerättävällä esineellä hidastaa muita säilyen itse normaaliajassa. Parhaimmillaan moninpeli tuottaa yksinpelistä tuttua räväkkää toimintaa, vaikka vaisujen kenttien takia sekin jää melko hengettömän oloiseksi.

Xbox 360:lla F.E.A.R. oli lähestulkoon täydellinen tulkinta puolitoista vuotta sitten ilmestyneestä PC-versiosta, mutta samaa ei voi sanoa PlayStation 3 -painoksesta. Käännökseen tehdyt marginaaliset lisäykset eivät paljon paina, kun latausajat koettelevat hermoja, ruudunpäivitys yskii mitä erikoisimmissa paikoissa ja grafiikka jää kauas muiden versioiden tarkkuudesta.

Tärkeimmiksi myyntivalteiksi erottuvat ketterät tekoälyvastustajat ja mukavasti räiskyvät aseet ovat silti mukana myös Pleikkarilla. Resistancen puhki kuluttaneille F.E.A.R. tarjonnee hetkellistä helpotusta akuuttiin toiminnannälkään.