Genji: Days of the Blade

Miekan hupenevat elinpäivät

Sonyn uuden tehomyllyn joissakin määrin jopa surullisenkuuluisa Genji: Days of the Blade on loistelias esimerkki uuden konsolisukupolven graafisista edistysaskelista. Moni kakku on ollut ennenkin päältä kaunis, mutta PlayStation 2:een tottuneille silmille uusi sukupolvi saattaa olla entistä petollisempi. On totuttava siihen sangen hämmästyttävään ajatukseen, että keskinkertaisetkin PS3-julkaisut lyövät näyttävyydessä PS2:n kirkkaimman parhaimmiston. 

Genjistä vastuussa oleva Games Republicin väki on luonut uutuuskonsolin tehoja kiitettävällä antaumuksella hyödyntävän Onimusha-kloonin, josta on salakavalasti unohtunut pelaamisen sujuvuus sekä hauskuus lähes kokonaan. Hupaisaa kyllä, samaisen huomion voi tehdä myös Days of the Bladen PS2-edeltäjän, Genji: Dawn of the Samurain, parissa. Mätkintäseikkailun näyttävät puitteet sijoittuvat muinaisen Japanin demonisoturein ja jättiläisvihollisravuin kansoitetuille taistelutantereille, joilla neljän hengen sankarijoukko pääsee latomaan massiivisia tuhojaan. Pelin kuuluisan ennakkoesittelyn hupaisuuksiin sen enempää takertumatta on kuitenkin myönnettävä, etteivät Genjin fantasiapiirteet ole loppupeleissä sen enempää haitaksi kuin eduksikaan. 

Mättöjuhla alkakoon

Neljä vapaasti lennossa vaihdettavaa pelihahmoa ja kasa erilaisia aseita takaavat taisteluihin monia eri lähestymistapoja. Lähes joka tilanteeseen sopiva Yoshitsune turvautuu katanoihin, kankealiikkeinen Benkei jättimäisiin nuijin ja ketterä lady Shizuka erilaisiin köysiaseisiin, kun taas tehokkaan – joskin vaikeasti hallittavan – taistelutyylin taitava Buson luottaa kaksiteräisiin sauvoihinsa. Vaikka kullakin hahmolla on omat matkan varrella tarvittavat erikoispiirteensä ja -taitonsa, varsinaisissa taistelutilanteissa selkeäliikkeinen Yoshitsune on varmin valinta henkirievun säilymisen kannalta. Jokaisen hahmon energiamittaria onkin syytä pitää jatkuvasti silmällä, koska Genjin armoton maailma ei anna anteeksi ainoankaan sankarin kuolemaa. Sen sijaan, että mukana olisi henkiin herättäviä yrttejä, ruudulle pukataan kertaheitolla tyly Game Over -teksti.

Päähahmojen fyysisten erojen lisäksi myös aseet muovaavat taistelutyylejä. Uudempi ase ei automaattisesti tarkoita parempaa, onhan eroavaisuuksia muun muassa kantavuudessa ja käyttönopeudessa. Suosikkiaseitaan voi kehittää vihollisten pieksämisestä ansaituilla pisteillä, mutta kaikista näennäisistä säädöistä huolimatta varsinaisten taistelukomentojen latominen on puhdasta näppäinten rämpyttämistä aidoimmillaan.

Yksinkertaisesta taistelumekaniikastaan huolimatta yhteenotot useiden kymmenienkin vihollisten kanssa voivat olla sangen hauskoja. Peli pysyisi puhtaana simppelinä hupina, ellei sankan joukon sekaan olisi lähes poikkeuksetta ujutettu muutamaa ylivahvaa ja -kestävää körilästä, joiden paksun panssarin murtamiseen vaaditaan astetta hienovaraisempia menettelyjä. Tällaisissa tilanteissa vihollisten määrä käy paikoitellen jopa hermoille. Heikompien vihollisten kimppuun hyökätessä pelihahmo on avoinna panssarihirmujen musertaville iskuille, kun taas päinvastaisessa nokkimisjärjestyksessä heikommat viholliset eivät anna tilaisuutta metsästää vahvempien vastustajien heikkoja kohtia.

Pahimmissa tapauksissa voi turvautua Kamui-mittariin, jonka täyttäminen luonnistuu eri tarvikkeiden lisäksi vihollisia kurittamalla. Kamui-tilan käynnistyttyä vihollisista pääsee eroon painelemalla ruudun ilmoittamia näppäimiä kuin rytmipeleissä konsanaan. Vaikka kyseessä onkin sangen oiva apuväline perusvihollisia vastaan, kovanahkaiset pomovastustajat eivät moisista tunnu erityisemmin hätkähtävän. 

Genjin heikkous ei kuitenkaan piile taistelusysteemin puolella vaan pelin valmiiksi asetelluissa kamerakulmissa. Resident Evil- ja Onimusha-henkeen toteutetut kulmat ovat toki näyttäviä ja tuovat visuaalisuuteen entistä elokuvamaisempia piirteitä, mutta pelitapahtumien seuraamisen kannalta kameroiden sijoittelut ovat epäonnistuneet täysin. Ja mikäpä onkaan ärsyttävämpää kuin kuvakulman mukaisesti muokkautuva ohjaus? Hahmon liikerataa joutuu hienosäätämään joka kameravaihdoksella, mikä tekee etenkin Genjin toisesta kirosanasta, hyppelykohtauksista, yhtä tuskaa. 

Viilto omaan jalkaan

Yoshitsune ja kumppanit tottelevat kontrolleja varsin hyvin, kunhan jalat pysyvät tukevasti maan kamaralla. Valitettavasti mukaan on ympätty käsittämätön määrä akrobaattisia taitoja vaativia kenttiä, joiden parissa langattoman Sixaxiksen kestävyys on kovassa koitoksessa. Kielekkeiltä putoaminen kun tietää usein pitkän taipaleen uudelleenpatikoimista tai vähintään ylimääräisen vihollishuoneen siivoamista. Loikinnan mahdottomuus menee epätarkkojen hyppyliikkeiden ohella myös kuvakulmien piikkiin, sillä etäisyyksien arvioiminen on mahdotonta seuraavan tasanteen ollessa kameran kuva-alueen ulkopuolella. Peliruudun ylälaidassa oleva kartta pyrkii avittamaan jalansijojen etsintää, mutta kehnolla menestyksellä. Ja aivan kuin tämä ei jo riittäisi, joku neropatti on päättänyt rikastuttaa tasohyppelynautintoa lisäämällä ympäriinsä turhan taidokkaita jousiampujia.

Tie pääpahiksen tykö on täynnä monenmoisia kenttiä, joiden sekaan lukeutuu sekä muutamia varsin oivia sekä muutamia varsin ala-arvoisia esityksiä. Näyttävyyden lisäksi uudelta sukupolvelta odottaisi myös astetta interaktiivisempia ympäristöjä, mutta ehkäpä asian suhteen on parempi onni ensi kerralla. Parhaimmilleen Genji pääsee laajoilla ulkoalueilla, joilla näennäisesti sadat viholliset taistelevat pitkin maita ja mantuja. Vaikka osa ruudulla näkyvistä taisteluista on puhdas kulissi varsinaisen pelialueen ulkopuolella, kaikki tapahtuu reaaliajassa. Kenttäsuunnittelun kääntöpuolena ovat hyppelyosuuksien lisäksi pitkät, kapeat ja yksitoikkoiset käytävät, joiden hampaat irvessä tapahtuvaa tutkimista pyritään kaiken lisäksi pidentämään raivostuttavilla sokkeloilla ja puzzle-elementeillä.

Äänimaailma on tarpeeksi toimiva, ja mukaan on tajuttu jopa jättää alkuperäinen japaninkielinen ääniraita tavanomaisen englannin rinnalle. Muutoinkin kielipuoleen on panostettu, ainakin määrän suhteen. Genjin tekstitykset saa halutessaan kokonaan suomeksi tai ruotsiksi, mikä varmasti helpottaa kielipäättömiä taipaleessaan. Toki suomennoksissa on havaittavissa pieniä kummallisuuksia, eikä teksti aina mene perille ensimmäisellä lukukerralla. Etenkin pelimekaniikan opastukset ovat hyvin kapulakielisiä, koska perinteiset pelitermit eivät ole vielä täysin vakiintuneet kääntäjien sanavarastoissa. Se, että onko suuntaus loppupeleissä oikea, jääköön tällä erää kunkin omaksi mielipiteeksi.

Genji: Days of the Blade on hukattu mahdollisuus. Muutoin mukiinmenevä aivot narikkaan -mätkintä on pilattu turhauttavilla hyppelykohtauksilla ja pelaamista häiritsevillä kuvakulmavalinnoilla, mikä syö peli-iloa jopa sietorajakynnyksen yli. Kyseessä on varoittava esimerkki, jollaisesta uutta HD-sukupolvea jo ennakkoon kritisoitiin: näyttävä, mutta sisällötön.