Tenniksen historia ulottuu aina 1400-luvulle asti, jolloin sitä harrastettiin mm. luostareissa. Myöhemmin harastuksen omaksuivat kuninkaalliset ja muut wannabe merkkihenkilöt. Allekirjoittaneen ensimmäiset virtuaalikokemukset tenniksestä olivat NES-konsolilla pelissä Tennis. Seuraavan kokemuksen tarjosikin jo astetta modernimpi ja ehkä maailman parhaimman tennispelin tittelin omaava Dreamcastin Virtua tennis. Jo NESin Tenniksestä alkaen ovat hyvän tennispelin tärkeimmät ominaisuudet löytyneet pelattavuudesta, joka koostuu hyvästä ja tarkasta ohjattavuudesta sekä yksinkertaisesta pelimekaniikasta. FILA World Tour Tennis noudattaa samoja ohjenuoria häpeilemättä. Yksinkertainen on myös yleensä toimiva. Yleensä. FILA Tennis vie pelaajan amatöörikentiltä aina maailman huipulle.
Pitkä matka huipulle
Varsinainen sokeri löytyy "Challengesta" eli tutummin uramoodista. Ensiksi eteen lyödään kymmenen miestä ja kymmenen naista, joista sitten valitaan itselle mieluinen hahmo, jolla lähdetään maailmalle. Hahmo onkin heti maailmantilastoissa viimeinen eli sadas. Mutta jo muutaman voitetun pelin jälkeen on sijoitus viidenkymmenen tienoilla. Ainoa asia, joka antaa pelille edes jotain vaihtelua itse tenniksestä, on hahmon kouluttaminen. Erilaisia training-osioita löytyy kahdeksan ja jokaisesta vielä 4 vaikeusastetta. Koulutuksella on tarkoitus parantaa hahmon nopeutta, voimaa, tarkkuutta ja kuntoa. Aluksi rahaa (tai krediittejä) annetaan vain 25000, mutta isoimmista kilpailusta saakin reilut miljoonien palkkiot. Mitä sitten rahalla tehdään? No osallistutaan harjoitteluihin ja kilpailuihin tietysti. Ostetaan vaatteita ja varusteita tai palkataan kumppani. Pelaajalle voi ostaa uusia vaatteita, kuten päähineitä, paitoja, housuja ja kenkiä. Kaikki vaatteet ovat tietysti supertrendikkään Filan tuotoksia. Tärkein ostos on kumminkin maila. Jokaisesta mailasta löytyy omat etunsa esimerkiksi nopeuden ja voiman suhteen.
Listalla sitten edetään pelaamalla virallisia turnauksia eikä nelinpeliäkään sovi unohtaa. nelinpelissä on tarkoitus pärjätä palkkaamansa kumppanin rinnalla, mutta ainakaan allekirjoittanut ei oppinut luottamaan tekoälykumppaniin. Joskus myös törmää ongelmaan jossa palkkaat pelaajan vaikka 34 päiväksi etkä silti voi osallistua 30 päivän turnaukseen, koska aika ehtii mennä mukamas umpeen.
Yksinkertaista ja hauskaa
Challengen eli uramoodin lisäksi on tarjolla Quick Game, jossa valitaan yksin tai kaverin kanssa pelaaminen, pelityyppi, vaikeusaste ja pelipaikka. Mahtuupa mukaan vielä Arcade, jossa pelataan lyhyitä turnauksia aina aloittelijoiden sarjasta eliittiturnaukseen. Tässäkin saa valita pelataanko yksin vai kaverin kanssa. Mukavaa on myös mahdollisuus poimia uramoodista oma hahmo, tämä toimii myös Quick Gamessa. Oman hahmon saa näppärästi siirrettyä muistikortille, ja toisinpäin, kaverisi saa helposti tuotua muistikortilla oman hahmonsa mukaan peleihinne.
Itse pelimekaniikka on todella yksinkertainen, mutta vaatii silti tunnin tai kaksi omaksumiseen. Ensimmäiset harjoittelut helpoimmalla vaikeusasteella tuntuvat aluksi erittäin hankalilta, mutta uramoodista poimittu täyteen treenattu hahmo auttaa kummasti. Kun on oppinut taktisten kierteisten hienouden (liipaisimet) ja erilaisten etu- ja takakierteiden vaikutuksen (A- ja X-napit), on voitto enemmänkin itsestäänselvyys kuin saavutus. Jopa vaikeimmalla tasolla kovimmat vastustajat menevät samoihin helppoihin kikkoihin, joita sitten tulee valitettavasti käytettyä aina, kun kone näyttää pääsevän niskan päälle. Kuten varmat maalit NHL-peleissä, ei tämä todellakaan ole hyvä asia Fila-tenniksessäkään. Onneksi kaveria vastaan saa aikaan tiukkoja otteluita ja hauskaa riittää pitkäksikin aikaa pieninä annoksina nautittuna (kunhan muistaa myös välillä hävitä tyylikkäästi). Kentän pintamateriaalin vaikutusta olisi voitu painottaa enemmän. Ehkä kaikkein ärsyttävintä on lapsellisen helpoista paikoista ohi lyöminen tai hahmon älytön automaattidyykkaus. Nämä koituvatkin yleensä ratkaiseviksi virheiksi. Onneksi näitä ei tapahdu kuin harvoin, mutta silloinkin ne saavat muutaman verisuonen tykyttämään ikävästi ohimolla.
Ja yleisö hurraa!
Pelin graafinen anti on, kuten koko peli, yksinkertaista ja laadukasta. Yleisö kyllä äänehtii ja taputtaa mainiosti, mutta olisin toivonut, ettei kuvakulma pääsisi koskaan niin ylös. Tai voihan joku pitääkin pahvimiehistä ja -naisista. Itse pelaajat liikkuvat todella inhimillisesti ja sehän on tärkeintä. Tuomarin pää kääntyilee pallon mukana, mutta pallopojat eivät ole ansainneet palkkaansa, he kun eivät liiku ollenkaan. Peliin on saatu myös toimivat äänet, mihin pitää taas sanoa "yksinkertaista ja laadukasta". Yleisön äänet ja peliin reagoiminen sekä pelaajien ähinät luovat uskottavan tennistunnelman. Miinuksen saakin valikoiden sporttinen ränkytys ja pettymys oli suunnaton, kun huomasin saman sävelmän jatkuvan kentälle asti. Äkkiä valikkoon pistämään omat musiikit päälle. Valikossa on kiitettävästi säätämistä aina pelin kestosta pallon kokoon. Sound-osiossa koitti toinen kamaluus! Ei saa omia biisejä. Ei auttanut muukaan kuin säätää kyseistä äänenvoimakkuutta pienemmälle. Ainakin pelaajalle tarjotaan 4 vaihtoehtoista säätöä ohjaukselle vaikka vakioasetus olikin niin mainio, että en edes kokeillut muita malleja.
Vaikka minä ja Dreamcastin Virtua Tennis olemmekin olleet erossa jo muutamia kuukausia, en voi välttää vertailua sen ja FILA World Tour Tenniksen välillä. Vaikka FILAn versiosta puuttuvatkin viralliset lisenssit, pelin takakannessa lukee "Players 2", musiikit eivät ole mitään pelien parhaimmistoa ja satunnaiset ohilyönnit saattavatkin häiritä ja peli pistää ihmettelemään miten Xboxin pelit voivat ladata näin paljon, on kyseessä silti Xboxille uusi genre, ja mielestäni peli onkin onnistunut. Mukaan on saatu myös muutama lukittu kenttä ja System Link -tuki. Päätän arvostelun itse itseäni korostaen, "yksinkertaista ja laadukasta".
