Pelimaailman lahja kevytstrategikoille, Intelligent Systems, on onnistunut jälleen luomaan mielenkiintoisen, helposti lähestyttävän ja juonellisesti rikkaan pelin. Pelisarjan lanseeraaminen Eurooppaan oli selvästikin hyvä veto, sillä Fire Emblem on jo nyt saanut suuren kannattajakunnan. Gameboy Advancelle julkaistu Fire Emblem: The Sacred Stones on konsolin toinen taskutaktikointi, joka edellisen tapaan vie pisteet kotiin. Runsaanpuoleinen seikkailu pitää otteessaan, ja tarjoaa tällä kertaa myös hieman vapaamuotoisempaa pelattavaa. Gamecuben Fire Emblem: Path Of Radiancen tasolle peli ei silti yllä, joskaan kauas jälkeenkään se ei jää.
Älä astu ruuduilleni
Fire Emblem: The Sacred Stones on uskollinen perinteiselle Fire Emblem -kaavalle. Pelaaminen koostuu verkkaisan tarinankerronan seuraamisesta, joukkojen kehityksestä ja pitkäkestoisista yhteenotoista. Tapahtumien ketju on yhtä suoraviivainen kuin humaltuneen baarikärpäsen iskuyritykset, mutta lineaarisuus ei onneksi ole pahasta tässä tapauksessa. Viiden pyhän kiven tasapainottama maailma on vajota epätoivoon, kun Gradon kuningas Vigarde julistaa sodan neljää kuningaskuntaa vastaan. Yllättävä hyökkäys saa hämmennystä ja epäilyä aikaan, ja pian vastavoimaksi asettuvat Reinaan kuninkaan kaksi lasta taustajoukkoineen. Taistelu taistelulta Vigarden äkillisen järjettömyyden syy aukeaa pala palalta, ja samalla liitto hyvisten keskellä saavuttaa yhä suuremmat mittakaavat. Sarjalle tyypillinen klassisiin ongelmiin ja kohtaloihin puuttuva juoni on kliseisyydestään huolimatta mitä parhainta ajanvietettä. Oman lisänsä tarinaan tuovat useat hahmot, joiden vapaa - joskin näennäinen - värvääminen lisää valinnanvapauden tunnetta.
Pelin parasta antia ovat tietysti taistelut, jotka vaihtelevat haasteeltaan välillä hyvinkin suuresti. Pahimmassa tapauksessa vastustajan joukkoja tuntuu olevan loputon määrä, kun taas helpoimmillaan pahan kätyrit ovat helposti motitettavissa. Eteneminen taistelussa, joukkojen monipuolisuus ja pari vuoroa eteenpäin laskelmoiva ajattelu ovat avain voittoon. Vihollisen keskelle voi toki rynniä, mutta ei todellakaan kenellä tahansa. Esimerkiksi jo alussa ylivoimainen paladin Seth pystyy lähes yksin tuhoamaan tieltään kaiken, mutta muille tällainen uhkarohkeus koituu kohtaloksi. On myös hyvä pitää mielessä, että yhden tai parin hahmon suosiminen muiden kustannuksella käy myöhemmin kalliiksi: kun edessä on lähes satapäinen armeija, ei kovinkaan parivaljakko pärjää muutamaa vuoroa kauempaa. Alussa tehdyt hätiköidyt ratkaisut voi onneksi korjata, sillä toisin kuin sarjan muissa osissa The Sacred Stonesissa on mahdollista ottaa osaa satunnaisiin taisteluihin. Kiitos satunnaisten taistelujen, voi alussa huonolta vaikuttanut, mutta pian kelpaavaksi osoittautuva hahmo saada uuden mahdollisuuden.
Ikävä kyllä The Sacred Stones on ottanut myös muutaman taka-askeleen. Fire Emblem: Path Of Radiancesta tutut keskustelut, aseiden takomismahdollisuus, kykyjen lahjoittaminen ja hahmojen töniminen ihmetyttävät poissaolollaan. Usein pelissä jääkin kaipaamaan hahmojen välisiä keskusteluja pelimaailmaa avartavine aiheineen. Paperilla lähinnä vitsiltä kuulostava töniminen toimi Path Of Radiancessa kuin Paavo Ruotsalaisen hengelliset tekstit suviseuroilla. Kaverin tönäiseminen puskaan vihollista piiloon oli mitä jaloin puolustautumiskeino, ja tiukassa paikassa paras puolustus.
Yhtä kaatumista koko sota
Eri työtoimenkuvien koko kauniin kirjon esittelevä The Sacred Stones nojaa vahvasti hahmoihin ja hyvin kirjoitettuun dialogiin. Tekstiä tuleekin välillä samaa tahtia kuin huutokauppiaan suusta. Suoraa toimintaa kaipaavat voivat tietysti ohittaa keskustelut, mutta tällöin pelikokemus jää todella vaisuksi. Yksikköjen kehittäminen ja oikeiden aseiden käyttö vihollista kohtaan vaativat leijonanosan ajasta. Lentävä yksikkö putoaa kuin tynnyri lyijyä, jos jousimies pääsee ampumaan poloista. Vastaavasti peitsellä aseistettu sotilas ns. omistaa miekkaa heiluttelevan sankarin, ja Lallin lailla kirvestä heilutteleva taistelija on miekkamiehen edessä pulassa. Hyökätessä ja liikuttaessa tulee huomioida yksikön kestävyys, nopeus, vahvuus ja muut strategiset vahvuudet sekä heikkoudet. Kuolema pelissä on aina ilkeä juttu, sillä toiselta puolelta ei enää takaisin tulla. Suosikkihahmon kuoltua voi joko aloittaa pitkän tehtävän uudelleen tai pyyhkiä kyynelet poskipielestä, ja jatkaa stoalaisella asenteella rohkeasti eteenpäin.
Graafinen puoli pelissä on juuri sellaista, mitä tällaiselta peliltä voi odottaa: vaatimattomia karttoja tikku-ukkoineen. Tästä ei voi tietenkään pisteitä rokottaa, sillä genrelle tyypillinen yksinkertaisuus on normaalia. Intelligent Visions on silti pyrkinyt luomaan vaikuttavan maailman, ja tässä tyylikkäät taustat hahmoineen onnistuvat. Pelin taide on upeaa ja hahmot eläviä. Erityismaininta vielä taisteluiden hyökkäysanimaatioista, jotka ovat parasta mitä GBA on nähnyt. Musiikkipuoli on täyttä terästä ja sävellyksistä vastaakin Yuka Tsujiyoko. Valitettavasti Yukan sävellykset eivät GBA:lla puhkea täysin kukkaan, vaan tuntuvat jäävän hieman keskenkasvuisiksi. Joka tapauksessa rohkaisevat ja aistikkaat melodiat pitävät otteessaan loppuun asti.
Pitkä, paikoittain todella vaikea ja perinteinen seikkailu on hyvä paketti. The Sacred Stones on erittäin aloittelijaystävällinen, mutta vaikeimmalla vaikeustasolla todellinen peto, joten veteraaneillekin riittää tekemistä useiksi tunneiksi. GBA-kevytstrategioista innostuneille peli on pakko-ostos ja hyviä tarinoita arvostavalle seikkailua voi myös vahvasti suositella. Lisää näitä; toivottavasti DS:lle on jo kehitteillä oma tulisesta tunnuksesta kertova tekele.
