Harry Potter and the Deathly Hallows part 1

Harry Potter on viihdemaailman ilmiö, joka on onnistunut tyhjentämään kansalaisten lompakoita niin kirjojen, elokuvien kuin pelienkin kautta jo usean vuoden ajan. Kirjat ja elokuvat ovat olleet erittäin suosittuja ja luonnollinen jatkumo on tietenkin surkeat lisenssipelit.

Kasvun paikka

Harry Potter and the Deathly Hallows Part 1:n tarina mukailee hyvin pitkälti kirjasta tuttua juonta, jossa Harry Potter, Ron Weasley ja Hermione Granger joutuvat pakenemaan hääjuhlista Kuolonsyöjien hyökkäyksen takia. Nuorten velhojemme arkkivihollinen Lordi Voldemort on ottanut Taikaministeriön haltuunsa ja lähettänyt kätyrinsä etsimään Harrya. Kaveruksilla on pitkä ja vaarallinen taival edessään, kun he lähtevät etsimään Voldemortin Hirnyrkkejä. Jos Hirnyrkit saadaan tuhottua, Voldemortista tulee jälleen kuolevainen ja hänet voidaan kukistaa lopullisesti.

Kuoleman Varjelusten on sanottu olevan synkin ja aikuisin Harry Potterin tarinoista. Tämä näkyy pelissäkin yleisenä synkkyytenä tapahtumien lisäksi myös pelialueiden väripaletissa, joka on monin paikoin tummanpuhuva. Päähenkilöiden henkisen kasvun lisäksi peliin on ujutettu eräänlainen hahmonkehitys. Tosin se on toteutettu siten, että tiettyyn pisteeseen päästyään Harry saa käyttöönsä uusia loitsuja. Loitsut saavat myös lisää tehoa aikaa myöten, mutta vastaavasti vihollisia juoksutetaan ruudulle enemmän, joten käytännössä hyöty on olematon. Varsinaisen pelaamisen kannalta hahmonkehityksellä ei tuntunut olevan merkitystä.

Minä olen Harri…

Kuten arvata saattaa, vain järkkymättömät Potter-fanit saavat tuotoksesta iloa irti. Tavalliselle tallaajalle ilo jää hyvin laihaksi, sillä peli ei loista varsinaisesti millään osa-alueellaan. Kaikista vähiten se vakuuttaa pelaamisen hauskuudessa, mikä korostuu entisestään yksitoikkoisia ja samalla kaavalla toteutettuja sivutehtäviä suorittaessa. Kameran ohjaaminen Wiimotella osoittamalla voi olla toimiva ratkaisu räiskintäpeleissä, mutta tässä tapauksessa se aiheuttaa lähinnä ärsytystä. Suurimpana ongelmana on Harry itse, hän kun sattuu peittämään ison osan ruudusta. Niinpä vihollisia joutuu tähtäilemään hyvin pitkälti tuurilla taidon sijaan. Lisäksi kameran hallinta on muutenkin hieman haparoivaa ja varsinkin nopeasti kääntyminen on tuskastuttavaa puuhaa.

Harryn ja kumppanien keskustelut ovat kokonaan ääninäyteltyjä, mikä onnistuu luomaan tunnelmaa jonkun verran. Välinäytöt ovat kohtuullisen hienoa katsottavaa ja ne ovatkin ehkäpä pelin onnistunein osuus. Mitään elokuvien kaltaista suoritusta ei kuitenkaan kannata odottaa.

…ja taion käytävällä

Pelimaailma on suurimman osan ajasta ruma, eikä yksityiskohdissakaan ole juuri juhlimista. Kaupunkikentät näyttävät erityisen karuilta kun taas metsä- ja muut ulkokentät näyttävät siltä, että niihin olisi panostettu vähän enemmän. Käytännössä tarinaa kuljetetaan putkessa eikä reittivaihtoehtoja juurikaan ole, vaikka maailma välillä näyttääkin hämäävästi avoimelta.

Tehtävät noudattavat muista lisenssipeleistä tuttua kaavaa: kävellään kohtaan X ja lyhyen välinäytön jälkeen siirrytään seuraavaan tehtävään tai kävellään seuraavalle etapille katsomaan uutta välinäyttöä. Kulkemisen lomassa heitellään loitsuja vihollisten niskaan ja yritetään suojautua reitille ripoteltujen laatikoiden tai kivikasojen taakse. Suojautuminen toimii muuten ihan kelvollisesti, mutta monesti suojan takaa ei voi loihtia mitään, sillä taiat osuvat oman suojan reunaan. Tehtävät tuntuvat kovin irrallisilta toisiinsa nähden eikä peliympäristöstä toiseen siirtymistä selitetä välillä mitenkään.

Älä seiso siinä niin kuin typerys

Viholliset ovat toistensa kopioita lukuun ottamatta Kuolonsyöjiä, joille on tehty jopa muutama erilainen vaateparsi luomaan illuusiota vaihtelevuudesta. Sivulliset hahmot kulkevat tyhminä ennalta määrättyjä reittejä edestakaisin, ellei joku ole sattunut eksymään hahmon reitille. Silloinkaan reitti ei muutu, vaan eteen tullut työntyy samaan suuntaan. Vastustajat eivät loista älynlahjoillaan, koska loitsut lentävät usein edessä olevaan kivikkoon pelaajan sijasta.

Harryn matkakumppanit Ron ja Hermione ovat myös varsinaisia pökkelöitä. Taistelussa he jäävät seisomaan keskelle vastustajien tulitusta sen sijaan, että hakeutuisivat suojaan. Tähtääminen kaveruksilta onnistuu kuitenkin kohtuullisen hyvin, joten täysin hyödyttömiä he eivät taistelun tiimellyksessä ole.

Universaalin totuuden mukaan kaikki lisenssipelit ovat huonoja, eikä Kuoleman Varjelukset tee poikkeusta tähän sääntöön. Tulosta ei voi suositella kenellekään muulle kuin kaikista kovimmille faneille. Pelin juoni, henkilöt ja tapahtumat jäävät varsin sekaviksi niille, jotka eivät ole perehtyneet Harry Potterin maailmaan aiemmin. Jälleen kerran täytyy ihmetellä kuinka hölmöinä kuluttajina pelaajia pidetään, kun laadukkaista kirjoista ja elokuvista tehdään tällaisia rahastuspelejä.